Runotorstain tekstihaaste

Kevät väkivalloittaa minut aina uudestaan ja uudestaan, lapsen pullavat posket haukkaamista vailla. Ikkuna välillämme hapertuu, helppoa olisi työntää käsi lähemmäksi ja tervehtiä. Sinä olet niin miestä, minä vailla nimeä, heikottaa vaikka haluaisin tanssia ja samalla työntää kädet multaan. Mitä se vapaus sitten on? Soittaa sinfoniaa ilman nuotteja ja telineitä! Pujahtaa rannasta veteen ilman rihmankiertämää! Nähdä hurjia unia ja kertoa niistä kanssamatkustajille aamumetrossa! Turhaan sinä rengastat lintuja tai minua, anna minun mennä valosta valoon.

HPC -antologia

Helsinki Poetry Connection julkaisee syksyllä 2012 historiansa ensimmäisen runoantologian.

Kuten HPC:n järjestämillä klubeilla, myös kirjassa on oma OPEN MIC -osio. Etsimme siihen nyt esiintyjiä. Emme voi luvata, että julkaisemme kaikkien halukkaiden tekstejä, mutta kuitenkin kattavan näytteen siitä millaista matskua klubeilla loppuillasta on nähty.

Keräämme kirjaan myös hyviä tarinoita ja anekdootteja HPC:n historiasta. Otamme vastaan myös valokuvia, jos saamme julkaista ne tekijän nimellä ilman erillistä korvausta.

A. Lähetä meille siis räp-lyriikkasi, runosi tai spoken word -tekstisi (max 3 kpl tai 3 sivua.)

B. Lähetä meille lyhyt tarina jostain mitä HPC:n illassa on tapahtunut tai valokuva, joka kertoo sen kaiken yhtä hyvin.

Osoitteeseen: hpc.antologia@gmail.com - 12.4. mennessä!

Hyväksymme tekstejä vain henkilöiltä, jotka ovat joskus esiintyneet klubeilla: joko kutsuvieraana tai open micissa. Liitä tekstiin siis lisäksi lyhyt kuvaus itsestäsi - ellet sitten ole niin varma siitä, että muistamme sinut muutenkin.

Kaikki HPC-antologiassa mukana olleet henkilöt saavat ilmaisen tekijänkappaleen, kun kirja ilmestyy - sekä tietenkin kutsun julkaisubileisiin.

Annan perhosten odottaa

Vuonna 1985 olin kymmenenvuotias pojannaskali, rakastin jalkapalloa ja mummon paistamia lättyjä. Tilanne näytti hyvältä, olinhan kadoksissa vain osan aikaa. Tänä päivänä on vaimoni minusta huolissaan, myöhästelen busseista enkä löydä kotiin. Osoitteemme on Ilmarisentie 3, olen kirjoittanut sen käteeni enkä pese sitä koskaan, vaimoni vierastaa minua. Minä harvennan ihmisten rivejä, kaupasta ostan vihreimmät banaanit. Harrastuksiini kuuluu ruuvien kiristely ja runoillat, niissä lähden lentoon, öisin näen unia lumisateesta. Televisiosta katson luonto-ohjelmia, kuinka leijonat raatelevat saaliitaan, enkä koskaan kysy mitä sinulle kuuluu.

Joskus löydät minut. Joskus löydät minut sillan alta. Herätän kummeksuntaa, kerään listaa harvinaisista perhosista, öisin supattelemme ja rapistelen eväspapereita. Vihreässä yöpaidassani sulaudun maisemaan, otan siitä palan ja haukkaan. Aamulla tekisi mieli palata alkuun, mutta vaimo odottaa minua kotona, työ töissä ja annan perhosten odottaa. Seuraavana yönä ja seuraavana yönä harrastan pitkän matkan juoksua, se tuottaa turvaa ja kasvattaa. Koskaan en ole valmis, valmiimpi, mutta valpas olen ja karvainen, miehistä miehisin mies.

Runotorstain haaste: vapaus

Pyrin ulos kuorestani kuin maatuskan sisin nukke, lokiksi lokin paikalle taivastelemaan, ottamaan tähdistä suuntaa. Uskallan kuiskata etten ole vielä valmis, uskallan avata pienen suuni. Se että nauramme yhdessä seuraa minua uniin, se että laulamme yhdessä seuraa minua vieraisiin kaupunginosiin. Seuraavaksi naarmutan autojen kylkiin nimeäsi, se on rohkein tapani rakastaa, ottaa sanasta mittaa.

Syli muistuttaa suurta painia

Polvestani kuoriutuu jonkinlainen hyönteinen, kevätaurinko ja mitä se saakaan aikaan. Ennen vanhaan puhuimme puhelimessa, nyt viestin puhtain valkoisin lakanoin. Haluan aamulta paljon, vedet silmiin ja tee kuppiin. Haluaisin nauraa niin paljon että pissaisin housuihin meren ja puoli valtakuntaa, prinssille ihmeteltävää. Ja sammakolle.

Annetaanko kaikkien satuolentojen olla.

Hän ei selviytynyt, sanotaan, kiitos, sanotaan, ja päivää hautajaisvieraille. Mustissa ja suut muikistellen kaikki näyttävät hoikilta, kuin muikut vieretysten. Hautaan kaikki hallusinaatiot ja niiden käsikädessä pelot. Mörkö, hämähäkki, käärme. Rotta, sota, rakkaus.

Se että en osaa puhua, se että osaan tanssia. Mykkää tanssia, niin houkuttelevaa niellä. Suuni rautalankaiset solmut, siinäpä syy. Hampaat kasvavat toisiinsa kiinni, syli muistuttaa suurta painia. Sinä vanhenet silmissä, minä nuorenen korvissa.

Huomaan että kirjoitan käsistä

Uni ei ota huomaan. Uni ei ota, huomaan. Kädet, kädet ja kuinka yö niitä kohtelee, kuinka se minua nakkelee, asunnon sisällä seinästä seinään. Katson sinua silmästä silmään kun en muutakaan voi, voisilmä leviää kuin aura aamulautasella.

Aamu, aamu armahda, älä tule aina niin vääriin huoneisiin, niin vääriin aikoihin. Anna tulla kevät, anna tulla aikaa suurin annoksin. Kiiruhda kevät, sinä neideistä suulain ja sukkelin!

Pyysit: kirjoita runo. Tässä se nyt tulee, jos osaisin puhua kielillä niin kuin vain lahjakkaat ihmiset tekevät. Palaan taas käsiin, kuinka ne pyörivät kauniisti mikrofonin ympärillä, lähellä sinua, kaukana minusta. Jos en kirjoita nopeasti tulee hidas pyörremyrsky ja tuhoaa kaiken. Tuhoaa on ruma sana, keksin jonkin kauniimman. Kalliolla, hauras, lintulehto, aave, lal lal laa, mutta se ei ole sana, se on laulu.

Toivelaulut, kuinka niitä rakastan. Rakastan minä muutakin, ilmeisesti sinua, meistä on hyvä alkaa. Rakastan kampaajani käsiä kun hän hivelee päätäni, ottaisin hänet mukaani autiolle saarelle milloin hyvänsä, ottaisin suihkuun joka aamu. Mutta kotikäynnit eivät kai kuulu hänen tehtäviinsä, ketä siitä voi syyttää.

Kaksikymmentä minuuttia kerrallaan minä kirjoitan, joskus puoli tuntia, sinä siellä joka vakoilet. Kirjoitan niin että kainalot hikeentyvät, silmät sirittävät. Mitä minä tällä kaikella teen, osaanko irrottaa osia? Huomaan että kirjoitan käsistä, olisi aika lukea lehteä, olisi aika nukahtaa.

Hurmetta otsalla

Katkon huutomerkkejä kuin katajia, huokaisen ja hidas matka jatkuu. Haluan hurmata sinut, ja sinut ja sinut ja sinut, haluan tyhjentää taskusi kunnes on täysin hiljaista. Asuntoja katson sillä silmällä, olisiko niistä kodeiksi, minulle maailmaksi. Koti. Ikkunasta voi työntää kaukoputken tai kiikarit, tähystää kauas ohi kirkontornien. Mutta musta on uusi musta, ja ikää alkaa olla liikaa, käyttää heiluvia helmoja. Vuosi tietää liikaa, sinä tiedät liikaa minusta. Hidastetaan nyt, katso tulee kurvi, paina jarrua jo. En tahtoisi sanoa tätä nyt, mutta: nurkassa sirisee heinäsirkka, televison tyhjä lumisade, kertaa meitä. Kuuntele mitä se sanoo, hurmetta otsalla, ja kas, tämä on hyvin rakennettu tarina, lapsille iltasatu.

Sinun kanssasi voisin yltää

Elämä on täysikuu ja kahvi. Sateet tulivat ja veivät ajatukselta pohjan. Liput liehuvat, helmat liuhuvat, meillä on yhteisymmärrys. Sinä joka seuraat minua, varjostat, tunnen silmäsi läpikotaisin, turhaan niitä suljet. Sulje sydämesi, siitä voi olla hyötyä, minun kanssani oleellista, sillä se on helppo varastaa.

Käy makaamaan selälläsi, näet taivaan ja porskuttavat pilvet. Katso, hevonen, katso kuinka se laukkaa. Katso timantteja sen kaulalla, tunnet lämmön. Arvaillaan kuinka ihmiset sen ymmärtävät, harvinaista uhrata ajatustakaan merkityksille.

Tänään kahvissa maistuu mökki, se hiljaisuus ja puun tuoksu. Sauna ja sinne kannettavat puut, mitä muuta voisi polttaa, ehkä vaatteesi ja puoli kättä. Haluaisin sinut alasti, pihalle pyörimään napasi ympäri. Tanssijalka nousisi ja olisi hyvää.

Hyvää on liikaa ja liian vähän. Liikaa suussa, liian vähän sieluissa. Ei saisi käyttää sanaa sielu, kirjoita paremmin, rouva. Kunpa olisin uskaltanut pestä selkäsi mutta käännyin pois jo pihalla. Käännyin pois koko kaupungista, vaikka sinä halusit oppia. Minussa on liikaa oppimista, sinulla liian vähän karttakeppiä. Opettajat, ja kuinka heihin voi ihastua, siihen yhteenkin jolla kuoppa leuan keskellä.

Postiluukusta livahtaa sisään pieni unelma, sydämestäsi puolet. Kiitos että laitoit postimerkin, kiitos että kävelit pois. Tuskin uskallan sinua seurata, silmät kiinni ehkä, on helpompi eksyä. Tuskin mikään mitä teen on erinomaista, sinä suuri aurinkoni, sinun kanssasi voisin yltää.

Runotorstain haaste:hups

Valokuvaa katsellessani ajattelen että tämä muisto on kotini. Näytät siltä että et ole pettänyt vielä, naamallasi ei ole sitä naimisen jälkeistä tyytyväistä ilmettä, sormeni eivät vielä ole vetäneet viivaa ranteidesi yli. Muistan että meillä oli hetkemme, ja hups, kuinka kevyesti osasit ne kadottaa. Rohkeuteni vie minut vielä pitkälle, yli uuvuttavien tasankojen leijonanluolien ohi sinne missä rakkaus pesii. Lapset otan mukaan, illalla syömme vaahtokarkkeja ja juomme mehukattia, sillä siihen heillä on oikeus. Puhumme kielillä joita emme osaa, tilanne vaatii niin, olemmehan tulleet kauas, emmekä anna sinun antaa meille selkään, enää. Sade ja siihen liittyvät rituaalit, itku samaan tahtiin niin kuin elokuvissa. Kyynelkanavat kuin suurimmat tunnelit, kampaan tukkaani perusteellisesti joka aamu, varovasti etteivät linnut herää, niiden laulussa uusi muisto.

Aamusivu

Nainen palelee ja valvoo, terälehdet valtoimenaan, hän on kukkien kuningatar. Lastenhuone on kuollut, siellä ei ole kukaan asunutkaan, mutta kun on aikaa, on toivoa. Nainen palelee, odottaa miestä kuin peittoa, kuin lämmintä kaatuvaa laavaa. Vuoret, ja kuinka niillä on merkitys, en vain vielä tiedä mikä, tiedän sen että korkeimalle vuorelle on yksinäisintä kiivetä. Ottaisin sinut mukaan, jos osaisin pitää kädestä, mutta käteni ovat sidotut, vuoroin selkäni taa, vuoroin varattu lentämiseen. Lentäminen kuin tämä uni, korkeaa kovaa pehmeää rauhallista.

Aina sanon että olen rauhallinen, muut sanovat ja pudistelevat päätään. Sano sinä vuorostasi, ollaan peliä, leikitään. Leikeissä olen hyvä, keksitään uusi, sanotaan kolme erää. Siinä ehtii jo tutustua, ehkä jopa kuolla, ne ovat parhaita leikkejä, aikuisten leikkejä, on syvää merkitystä ja tunnelmaa. Mitä muuta on kuin leikit, mitä on olla ihminen. Olisin vaikka piikitön siili, vammainen pieni pallo, kilpikonnaa muistuttava mutta pehmeä. Mitä muuta voisin olla, laivasi hurja orja, tyttö, nainen sorja, päämääränä ulapat ja paikat niiden takana.

Housut, ja paikat niiden takana. Vaatteet, nuo yliarvostetut alastomuutemme peitokkeet. Jospa vain puketuisimme säkkeihin, makuupusseihin, ja välillä kävisimme kylään, tunnustelemalla, sisään, toistemme lähelle. Lähellä on hyvä, lähempänä parempi. Ja siellä meren takana, onko siellä saari, onko siellä asukas, onko nuotio ja siinä piiri? Lauletaanko siellä, soitetaanko kitaraa? Sano sinä. Sano kun kaiken tiedät.

Jalkani pitäisi ajella, mutta karvat kasvavat viemärit tukkoon, talonmiestä ikävä vaivata. Poraisiko se seinään reiän, siihen lihakoukun, sinut siihen roikkumaan. Jos pyytäisin, ja minä osaan pyytää kauniisti, kas näin: pretty please. Osaan sanoa kymmenellä kielellä kiitos, ja se on kyllä laulusta opittu vale. Haisen myös hielle, jos se on sinulle este, niin mene pois. Mene pois joka tapauksessa. Kohta bussi lähtee, kohta metro, ne vievät toiseen kaupunginosaa, siihen vieraaseen ja outoon, jossa melkein puhutaan eri kieltä.

Sinä luet tätä, minä tiedän, olet vakooja.

Minä olen mikä olen, enkä muuksi muutu. Tai saatan muuttuakin, virtaahan sisälläni suuri koski, vesiputous, nenästäni hyppivät kalat sen todistavat.

Nyt laitan suuni kiinni, sormet kiinni, olen sanonut jo liikaa, tiedät mieleni sisällön ja se on jo sulavaa.

Tänä yönä II

En halua mitään valmista, haluan tahdistaa sinun sydämesi ja katsoa kuinka se sykkii. Jos meillä on meri, on se myrskyävä ja puolikas, jos tähdet, niin himmeät ja särmäiset, jos kukat, niin katkeilleet ja hauraat. Sillä en halua mitään valmista! Muuten sanoisin että ulappa ja tyyneys, ruusu ja tuoksusi, taivas ja sylisi! Mutta niin kuin minä hapuilen, olet sinäkin sanaton.

Onko tämä sinulle tuttua vai vierasta, rakas ystävä, ymmärrätkö mistä puhun? Sillä olenhan vain soluni yhteen tiivistänyt olio, kappale vailla herkkää ja onnellista kotia. Ehkä sinä sanoisit kaiken paremmin, ymmärtäisit syvemmin, mutta minulla on oma tapani ampua, ole sinä suojassa nyt.

Tänä yönä

Olen surullinen, ja sinä siellä kaukana näytät tutulta ja hymyilet. Uniini tulet hevosesi kanssa, sen jota en ole koskaan tavannut, mutta joka on musta ja laukkaa kanssani metsissä. Ei haittaa vaikka välillämme on manner, yöt ovat hyviä meille. Mitä siitä että rakastat toista, mitä siitä! Mitä siitä etten rakasta ketään, mitä siitä! Meillä on pituus ja leveys, minä suutelen sinua varpaillani seisten, sillä tässä on hyvä, tässä joka on unelma.

Mitä ajattelen tänään

Mitä ajattelen tänään, mistä kirjoittaisin tänään? Sormet, nuo huojuvat nakit pysyvät hiljaa. Hidasta. Hidasta tänään. Hidasta!

Sain puhelinsoiton, pyytävät töihin. Lapset kutsuvat, nuo haisevat, laulavat, hyppivät pienenlaiset ihmiset. Viimeiset kolme kuukautta vastaan mitäkuuluun että etsin töitä. Nyt se tulee, tunnen sen. En tiedä haluanko. Hidasta!

Aurinko ja sen tahmaavat käpälät. Haluaisin että tulisit ja pesisit ikkunat ja hiukset tulella. Kaunista punervaa, kuin kanervaa.

Ammattini on sotakoulun ohjaaja. Kaksi naista ja kuinka he lukevat runoja komentosillalla. Myrskyssä jää paukkuu, halkeaa. Ryhmässä on voimaa, jännittynyttä kihinää. En taaskaan osaa olla, mykistelen ja siinä kukkii suu. Hymyilen kun en muutakaan osaa.

Lehti kirjoittaa. Tekisi mieli sulkea, mutta olen utelias. Kuka valehtelee, mistä. Se on vääryys. Hidasta!

Olisi mukava tietää aivoista. Ollaan hiljaa vain, puhe turhaa on. Osaa myös puhua käsillä, hiukan. Sinulla on kauniit kädenliikkeet kun lausut mikrofonin äärellä. Kuin suutelisi. Ah, hidasta!

Toiset matkustavat katsomaan valaita, toiset katoavat. Minä olen täällä ja suollan. Koira nuolee käpälää, on yksinäinen. Kuka rapsuttaisi pikku Myytä. Puistot ja kuinka haluaisin huudella ihmisille törkeyksiä. Ehkä annat minulle harjoituksen, huutaa joka aamu törkeyksiä puolen tunnin ajan. Auttaisiko se, tulisiko hiljaista, viimein.

Runotorstain haaste: On siis kevät

Kevät paljastaa sen kaiken mitä pelkään
olen eläin, ryömimässä takaisin pesään
tappava kirkas valo
otan siitä otteen, pistän taskuun
jokaisen muuttolinnun jalassa odotan kirjettä sinulta
pettyneinä öinä kuljen Hakaniemen rantaan ja Kolmatta Linjaa takaisin
koti on iloisin paikka olla iloinen
ilo muistuttaa irvistystä
saavun alkuun, olen eläin ryömimässä takaisin pesään