Rakkaudella, tietenkin

Nainen oli kenkiä täynnä, yhdessäkään ei hiertäviä kiviä. Tanssi alkoi alkovista, työntyi ikkunasta kadulle ja sieltä kiemurteli torille. Flamencoa, flamencoa, susinainen, hurrasi väkijoukko ja sitä sai mitä tilasi. Punainen mekko huusi tuuleen, nainen naputti mukulakiviä, kengät iskivät kipinää. Sinne tänne syttyi tulipaloja, ja niiden keskellä nainen tanssi kunnes korot sulivat ja hän oli hiestä märkä. Hajaantukaa, täällä ei ole enää mitään nähtävää, nainen kehotti, irrotti katseet kuin seinään hakatut naulat. Hän käveli paljain jaloin kotiin, nyökkäsi arvokkaasti oikealle ja vasemmalle kuin kuninkaallinen. Avosylin hän vastaanotti kukat ja lentosuukot, perillä työnsi ne lipastoon pahan päivän varalle. Kattoon laskeutui pilvi, heitti vilvoittavan sateen, siihen hän nukahti, näki persoonallisen unen.  

Nainen kävelee kaupungilla, ihailee susiturkkiaan ikkunoista, keimailee ihmisten edessä. Hän ei välitä että joku paheksuu, lähettää heille vain lentosuukkoja ja pikkuhousuja. Väsyttyään hän pysäyttää auton, pyytää kyydin kotiin. Mies ei osaa kieltäytyä, ei halua kieltäytyä, ottaa naisen kyytiin, ajaa varovasti kuin kalleinta lastia. Autossa ei puhuta, mutta perillä suudellaan, se on vaivanpalkka. Tahtoisin kutsua sinut kotiini, nainen sanoo, mutta onko siinä nyt laitaa, pokailla miehiä autoista. Toisaalta, hän ajattelee, on niin vähän aikaa ja niin paljon miehiä, rakkautta ei mailla halmeilla.  Mutta.  Mies on kaasuttanut jo tiehensä, hän ei ole koskaan tavannut naista susiturkissa. Häntä pelottaa se pehmeä kova kieli, kaikkialle tunkeutuva kieli, naisen mieli, ja seikka että lyhyen hameen alta on pikkuhousut heitetty pois. Hän punastuu, hän kihelmöi, hän ajaa melkein lyhtypylvästä päin. Kotona häntä odottaa vaimo, kaksi ja puoli lasta eikä hän enää tiedä miten, ketä ja miksi.