Rakkaudella, tietenkin

Olet toisessa maassa, Iiv minä odotan sinua kotiin jouluksi olemme riidelleet joka päivä puhelimessa mutta odotan sinua sovintoseksiä joka saisi naapurit punastelemaan seinien takana puhdistautumista yleisessä saunassa jumalanpalvelusta vieraassa kirkossa juhla-ateriaa ravintolassa Kaiken tuon jälkeen sormus sulaisi pois lumihangessa enkelit ilman kehoja

Oi, sinun päiväsi on koittanut, sinun päiväsi on koittanut, Har Har aamu on innostunut sateestaan illalla sinua ei ole istun tyhjässä asunnossa avaimet putoavat lattialle minä putoan lattialle katto on ainoa puhdas pinta sinussa ei ollut enää mitään puhdasta tuskin ikävöin sinua haluan palauttaa nämä käytetyt tunteet nyt ehkä aavistit, ehkä teit sen tahallaan, Har Har kissa kiehnää nälkäisenä jaloissa sinun nälkäsi oli pienentynyt ja pienentynyt sen tilalle oli tullut kivi laihassa vartalossasi painava kivi

Sinun ruuastasi puuttui aina suola, räsymaton värit raidoittivat keittiön lattian pöydän alla muruset katosivat parempiin suihin silloin koiraa ei oltu vielä tapettu. En osannut vielä lukea, katselin Aku Ankasta kuvia en tiennyt että kolmenkymmenen vuoden kuluttua kirjoittaisin siitä runoja Kun toin ensimmäisen poikaystäväni kotiin olit ilman housuja vastassa hävetti iltatähti oli sammunut jo aikoja sitten

Oksan päässä kimaltelee vesipisara, sen sisällä pieni maailma ja sen sisällä pieni maailma ja sen sisällä... polttava suden silmä. Nainen nuolaisee pisaran suuhunsa, tuntee kummaa kuumotusta, ei tahdo tietää mitä on pimeä ja valo. Hän käy makaamaan kivelle, perhonen laskeutuu polvelle ja nenän päälle ja navalle, ilmoittaa: kesä on saapunut, nouse ja ole iloinen. Nukke naisen kainalossa rypistelee kulmiaan, tahtoo kylpyyn ja puhdasta ylle. Tuttu tie vie takaisin kaupunkiin, matkalla voi vihellellä, puhallella, puraista ohimenevää miestä pakarasta. Kotona nukke hyppää ammeeseen, hyppää naisen syliin, hyppää kehtoonsa eikä muita vaihtoehtoja ole kuin liekuttaa ja laulaa tuutulauluja. Ja kolmas silmä on se suden silmä, se valvoo nuken unta, naisen unta, pysyy hiljaa taustalla, näkee paremmin kuin kukaan. 

Turkin väri on väärä, nainen ajattelee nähdessään ketun vilahtavan metsässä. Lumi on kohta tulossa, mies on kohta tulossa, mutta lapsi ei. Vatsaa voi hieroa varovasti tai potkia kovasti, kukaan ei tulisi ulos. Hitaasti hän kääntyy, ojentelee, mustelmat vilkkuvat hameen alla, on aika lähteä kotiin. Kodissa on: äänettömästi levittäytyvä sänky, karvainen matto lattialla, ikkunasta ikkunaan säikeilevä valo (joka hiipuu nopeammin päivä päivältä), musta kahvi ja mahdollinen orgasmi pöydällä. 

Päiväpeiton päällä vedän viivoja ranteesi yli ajattelet ääneen miltä pettäminen tuntuisi yhteistä välillämme on enää kaamos nuorena sanoit että haluat kivitalon ja kilttejä lapsia molemmat sait mitä minä sain; hiotun kiven joka joulu muistuttamaan että onnellisia tässä ollaan

Laiturilla heitän kiven matkaan se liukuu vedellä, pomppii kaukaisuuteen sinä istut vierelläni, äiti muistat kuinka kolmekymmentä vuotta sitten pesit tässä mattoja nyt et muista nimeäni itkettää vähän isä on keittänyt kahvit kuistilla kukaan ei puhu mitään sinä napsit sokeripaloja tekee mieli jotain makiaa mietin mihin se kivi päätyi lapsena olin hukkua rantaan myöhemmin pelkäsin vedenalaisia ruumiita jotka tarttuisivat jalasta mutta pikkukaloja siellä vain ui kotimatkalla hyräilet niin kuin aina

Silloin kun kosketit selkääni jokin liikahti kivi seuraavana yönä rakastelin sinua, nainen se oli ensimmäinen kertani rakastuin silloin en vielä tiennyt että alistaisin aina sinua sängyssä vaikka muuten olimme tasavertaisia silloin en vielä tiennyt että seuraisin sinua maailman ääriin eikä se auttaisi mitään * Meidän välillämme kivi on niin monta sinua en tiedä ketä ajattelisin tänään muistan kyllä kaikki nimesi * Suonissasi kivi otan sinusta kiinni taipeessa neulanjälkiä silti olen sokea uskon että huomenna nyrkkisi siliää musta nahkatakkisi haisee tupakalle minä haisen naimiselle silloin on hyvä eleetön orgasmi

Aurorassa kaikki oli kunnossa, vaaleita seiniä mahdottoman monta hoitajaa kansliassa vyötäröni mitattiin, yli 90 senttiä en tiedä kuinka se liittyi itsemurhariskiin mutta se oli liikaa ja ne mustaläikkätestit ja lääkärit ja kuvataideterapia piirsin taas niitä samoja kuvioita Pian sain ulkoilla pihalla viereisen skeittirampin pauke säikytti heikkohermoisimpia Isä tuli käymään ja veli toivat lakritsia ja kirjepaperia kahviossa mehua ja pullaa kaikki olivat kai iloisia hengissä ystävä toi kirjan josta en oikeastaan pitänyt luin kuitenkin niin kuin kiltit tytöt suljetulla osastolla tekevät Viereisen paikan vanhaa rouvaa autoin vuodevaatteiden vaihtamisessa se tehtiin aina itse piti aktiivisena edes sen hetken itse pedattuun sänkyyn olisi vaikeampi kuolla sydämeni hakkasi vähän

Samettiyö, tahdon taipua sen edessä jättää vaatteet rannalle hivuttautua syvemmälle, sukeltaa pinnan alle olosuhteisiin joista saduissa luetaan raukeus, rakkaus, rohkeus suora nenä, suora ryhti, suorat hampaat joutsenkaula Olen ääriäni myöten täynnä taitavasti pujottaudut mukaani ilman sanoja virheettömästi vaikuttava sisääntulosi jättää odottamaan kuinka aiot poistua Tämä sujuu aika kauniisti kunnes kivi putoaa varpailleni, ovimatolleni

I Tänään kynteni ovat hauraat ja yksinäiset. Veden äärellä lakkaan ne punaisiksi jälleen, lähden virtaamaan kaupunkiin päin, villi joki. En uskalla astua bussiin, se voisi räjähtää hengitykseni painosta. Nakkelen niskojani ehdotuksille joita vain susiturkkisille tehdään. Kotini, majakka, kohoaa, sammutan siitä valot. Täynnä yötä haluan olla yksin, kukaan ei soita, on hiljaista, raaputan kynsilakat pois, odotan. II Virtaan sinua pitkin pienet uomat työntyvät ihoosi, saavat sinut soimaan epävireisesti Tässä vankilassa on vain yksi kalteri se olen minä se olet sinä ei missään tapauksessa me Aikuisten jakkupuku pelottaa supertähdet taivaalla selkänoja joustaa juuri rakastelun verran taaksepäin on niin helppo tuijottaa Nukuin viime yönä vihdoinkin hyvin sinä olit peittoni hävettää kertoa ystäville sinä olit peittoni Olet niin mustiinpukeutunut ääriviivoissa hämärtää hieroisin sinut valkoiseksi jos antaisit mutta piri määrää tulet aina olemaan kivi 

Tänään susinainen itkee. Kyyneleen muoto on perinteinen, mutta maku muistuttaa karkkia. Hän muistelee mitä oli seitsemän vuotta sitten, katselee valokuva-albumia, on voimakas, heikko. Niihin aikoihin oli tapana rakastaa kaikkea mitä ympärillä näki, nyt kirkuvat kulmissa naiset varoitusääniä ja niitä on helppo uskoa. Menisit, on heikko huokaus, naapurin yskä kummittelee seinän takaa. Tunnit tiivistyvät minuuteiksi, jokainen sekunti on kallisarvoinen kun aikaa mitataan. Tänään susinainen itkee, lohdutukseksi hän ajaa taksilla kaupunginosia ympäri kuin huvipuistossa niin että pyörryttää, nikotuttaa ja viimein hymyilyttää. Elämäni paras kyyti, hän kiittää kuskia, on valmis maksamaan omaisuutensa onnesta. 

Sänky huutaa tyhjyyttään. Olen kokonaan alasti. Puhelin piippaa, sinä siellä. Koira leikkisi. Kellon tikitys siirtää vuoria. Kirjat ojentavat selkiään, minulla lysy. Vain sydämellään voi karata.

Huone on haavoja täynnä, pitkään aikaa en ole löytänyt laastareita. Kadehdin muiden rupia, he ovat pitkällä edellä minua. Kakkupala on huomattavan pieni, tulisi paha mieli ellei vatsassani olisi jo: kahvi, mehu, jukurtti, leipä, levite, juusto, salaatti, kurkku, tomaatti, munakokkeli, croissantti, hillo ja smoothie. En muista lapsuudestani yhtään tuttipulloa mutta on niitä täytynyt olla. Muistan pinnasängyn joka myytiin pois ja oksennustaudin joka purskahti rappukäytävään ja suuren rekka-auton joka ilmestyi eteisen pöydälle. Nämä muistot olen pussittanut pakastimeen, sieltä ne on kätevä avata mansikoiden ja mustikoiden ja pinaattikeiton ja soijanakkien seasta. Tapanani on: tuijottaa vastaantulijaa, iskeä hänet ja juottaa baarissa humalaan, heittää rupattelu nurkaan ja harrastaa silmäpeliä, kiehnätä. Tapanani ei ole: rakastua naisiin paitsi silloin kerran, heittää yläfemmaa, nostaa kissaa pöydälle, olla ryhmän kunkku. Ystäviini kuuluu: mustaan pukeutuva taiteilijan näköinen, pull...

Nurkassa kikattaa tyttö silmät ilottomina. Pekoni narskuu naapurin hampaissa. Isä ja poika jakavat appelsiinimehun. Pöydän alla buutsit. Ratikka kolisee mutkat suoriksi. Yöllä minä jäähdyin. Nyt on aika.

Baarissa kävelee laiha nainen. Poskessa lommo ja mustelma. Käsi on jotenkin veltosti sivulla. Vehka luo pöydälle varjon kuin viuhkan. Takaa kuuluu diiba-daabaa. Kahvi on juotu, lasi ei ole enää puoliksi tyhjä taikka täynnä. Ohi ajaa bussi. Kaupasta pullaa. Isoäiti kuoli tänään.

En tiedä kuinka päin näitä kasvoja pidetään, nainen ajattelee ja nuolee peilin pintaa. Ikkunasta kurkistaa auringon kajo, tunne on jotenkin liikuttava. Hän kiipeää ulos, roikahtaa maahan jalat edellä. Hän on taskuttanut eilisestä muiston, avaa sen nyt kuin taitetun nenäliinan: tyttö tutussa ja itkua ja naurua, toinen punaisessa takissa, mustat kiharat kuin idolit. Näillä on hyvä mennä, nainen ajattelee, ehkä heistäkin on kasvamassa susia. Mutta harva pystyy, kykenee, harva uskaltaa kasvattaa turkkia tai kynsiä tai hampaita. Hän voisi kutsua, muttei oikein tiedä miten, hän voisi yrittää koota lauman, mutta siihen liittyy riskejä. Hän ei ole valmis, nainen susiturkissa, päivät liukuvat häntä pitkin ja ne yöt...Tänään hän keskittyisi helmensä kiillottamiseen, piilossa turkkinsa sisällä. Sen valossa hän ei koskaan ollut yksin vaan sydämensä kyllyydestä olemassa. 

Vähän niin kuin unessa susinainen lentää, tuntee tuoksuja kuten toisen naisen jalkoväli, kukkanen ja pilvi. Aina kun maa alkaa vetää puoleensa, huutaa hän taikasanoja toinen toisensa perään, puhaltaa ilmavirtaan ja linnut tieltään. Alhaalla joku vilkuttaa ja viittoo "alaspäin, alaspäin", ehkä huolestunut mies, mutta naisella ei ole aikomusta, tottelu on niin last season . Tuuleen voi ripustaa nuotteja ja soittaa uutta päivää, pudottaa alas omenoita kuin pommeja. Mies ottaa kopin ja kopin ja kopin kunnes väsyy, todellisuus on vaikea pala tässä suhteessa, eikä muuta ole näköpiirissä. Olen taisteluni taistellut tältä päivältä, nainen ajattelee, laskeutuu susiturkin liepeet lepattaen. Heti on lähellä kipu, joitain haavoja säärissä, niitä voisi lipoa mutta nainen valitsee laastarin. Etukäteen oli sovittu että tänään ei nostella helmoja kuin esirippua, mutta kuka noita sääntöjä muistelee, ei mies, ei nainen, ei unen logiikka. Se antaa armon, armahduksen, seurata varpaiden ojentaut...

Härmä istuu kevyesti pellon päällä, nainen jolkottaa sen yli kuun valossa, miettii häitä joita ei tullutkaan. Miettii miestä joka rakasti pikku kissaansa enemmän kuin häntä, ja vaikka vertailla ei pitäisi, tuloksena on: kissaa on helpompi hallita. Minä ansaitsen parempaa, ajattelee nainen, katselee ympärilleen, näkee kirkkaasti kuinka tähdet ja kuinka metsä ja kuinka lintu. Tänään hän vuotaa verta, se on merkkinä siitä ettei lapsi tule, ja kynnet samanvärisinä hän käpertyy turkkinsa sisään, heittää kenkänsä pois ja nukkuu. Uni on seuraava peitto, raskas kantaa, siksi hän puhkoo sen täyteen reikiä joiden kautta hengittää. Ja se hengitys on: kevyttä hurinaa, pientä murinaa ja tae siitä että huominen tulee. 

Kun on aina laulanut taustalla on vaikea olla solisti. Naisen soitin oli viritetty kuin jousi, meikki viipyi kasvoilla metsän kaikissa väreissä. Pimeällä lavalla valo kohdistui häneen, sen sisällä oli häkissä ja samalla vapaa. Punaisissa kengissä hän irtosi maasta, kaiken yläpuolelle, saattoi nähdä ihmismeren ja sen liplatuksen. Tänään mahdottomasta tulisi mahdollinen, naisen ääni herättäisi ja tappaisi samaan aikaan, kohottaisi tunnelmaa kuin sirkus teltassa. Hän oli kirjoittanut lauluille sanat, hän osasi ne unissaan, mutta susiturkkiaan hän ei riisuisi, olisi alasti sen alla. Hän kohdistaisi katseensa eturivin mieheen, tekisi tunnelin jota pitkin kävellä. Ja kaiken jälkeen, musiikki humisisi korvissa. sisäinen kohina, laittaisi kaiken perspektiiviin: ei enää koskaan takariviin, hän tahtoi olla edessä. 

Nainen on lukenut naisista jotka pelkäävät päivällä mutta yöllä narskuttavat hampaitaan kuin pedot. Naista se naurattaa, hän silittää susiturkkiaan joka on uimisesta märkä ja painava. Hän kaataa kupin kahvia, kutsuu mukaan miehen ja miehen ja miehen, ympyröi heidät punaisella tussilla, ympyröi suunsa punaisella huulipunalla ja sänkynsä eristysnauhalla. Naisella on pehmeää hameensa alla, miehillä kovaa mukanaan, mutta tänään ei ole se päivä jolloin ne yhtyvät, ottavat toisistaan mittaa. On naisen vapaapäivä, hän juo nyt kahvia, on häpykukkulan kuningas, vailla vertaa, virtaa lähellä kiimaa joka yksin lämmittää koko talon. 

Pää on pilvissä ja välillä sumuaa, naisen hame olisi helppo riisua susiturkin alta. Hän teippaa sen kiinni, hän köyttää sen kiinni, hän laittaa sen ketjulla kiinni. Siinä on miehille näprättävää, hän ajattelee tyytyväisenä, lähtee kävelylle kaupungin vilkkaimmille kaduille, esittelee lanteidensa keinua. Koirien lailla miehet tulevat, nuuskivat reittä pitkin ylöspäin mutta nainen vain hymyilee. Ei ole vaaraa kellään, näin sitä leikitellään, hän hyräilee, tekee miehet hulluiksi kunnes ne jolkottavat pois korvat luimussa. Sumu hälvenee, on helppo nähdä selvästi metsään asti, siellä odottavat uudet seikkailut. 

Syksy on metsässä märkä, turkkiin tippuu pisaroita, ne jäävät paikoilleen, hitaat, tunkeutuvat. Kesästä voi muistaa auringon, lämmön jonka alla hiki puski ilmoille ja nainen venytteli raajansa auki. Lehdissä voi kieriskellä, yrittää tavoittaa keltaisesta sen kauniin vivahduksen. Kasaan voisi hautautua kuin siili, unohtaa että talvi on tulossa, unohtaa eilisen miehen heppoisen erektion ja haalean suudelman, unohtaa mielipiteet, unelmat ja susiturkin nurkkaan. Mutta se olisi helppo ratkaisu, eikä naisen elämässä ole mitään helppoa. Nuuhkaisu keltaisesta lehtikasasta tunkeutuu sisään, ja naisen vatsaan kasvaa puu, versoo ulos jokaisesta reiästä. Näin helppoa on paritella puiden kanssa, vaikeampaa miesten ja niin matka jatkuu, sisälle metsään ja ulos kaupunkiin, sisälle metsään ja ulos kaupunkiin, kunnes väsymys ajaa yli: ota minut ota minut ota minut!

Joskus turkissa on kuuma, silloin raavin sitä pois kynsillä jotka ovat uskollisesti punaiset. Usein myös suuni on punainen, varsinkin parittelun jälkeen se tiputtaa kuin räystäs keväällä pisaroita. Eräs miehistä yritti teipata sen kiinni, mutta silloin minä purin ja hän hävisi, tuhkana tuuleen, laivana ulapalle, pilvenä puiden ylitse. Turkki on painava kantaa, sen alla korkokengät saavat maahan aikaan mustelmia joita seuraamalla minut voi löytää. Onneksi olen vikkelä, osaan väistellä tarpeen mukaan puiden taakse, talojen rappuihin, ihmisvilinään eikä kukaan, kukaan, kukaan saa minua tanssimaan pillinsä mukaan. Osaan olla kuin näkymätön, osaan pujotella kaupunkiviidakossa, aistit valppaana, valmiina piiloutumaan pienestäkin vihjeestä. Se vihje voi olla: mies silmästä silmään, partaveden röyhkeä tuoksu, muka vahingossa kosketus kadulla tai naapurin vihainen ääni seinän takaa. Pako on kalpea aavistus siitä mitä minä osaan, jahti jo vahvempi ja parittelu, se ei enää ole aavistus, se o...

Vaaleanpunavalkoinen hulavanne ympärilläni tanssii, minä keinutan ja vatkaan lanteitani, tyttö susiturkissa. Takapihan kivetyksellä, nurmikolla, kadulla ja koulun pihalla, se olen minä joka voittaa, sadan jälkeen kukaan ei jaksa enää laskea. Osaan minä ruutuakin hypätä, mutta en yhtä hyvin, ja heittää palloa ja kertoa vitsejä, mutta en mitään yhtä hyvin kuin pyörittää hulavannetta. Joskus haluaisin mennä sen kanssa nukkumaan, tai saunaan, tai uimahalliin, mutta siinä vaiheessa äiti sanoo ei, isä sanoo ei, sisko sanoo oletko hullu ja veli nauraa partaansa jota ei ole, pelkkiä haituvia vasta. Minullekin kasvaa jo sudenkarvaa, metsässä minä huhuilen ja etsin laumaani (onko tässä maailmassa muitakin yksinäisiä susia?). Päivä alkaa alusta, ja taas minä nauran ja itken ja ulvonkin vähän.

Hei te kaikki ihanat, on naisen ensimmäinen ajatus aamulla, maailma on avoin ja yllätyksiä täynnä. Kuka kävelee vastaan tänään on arvoitus, susiturkin taskuista voi löytyä solmio tai muu muisto eilisestä. Yö on silta vuorokausien välillä, sitä nainen ravaa edestakaisin, ei osaa päättää oikeaa suuntaa. On puolensa ja puolensa, lopulta päivä tulee ja kääntää uuden sivun. Kokeilen tänään juoksua metsässä, puissa puhkeaa silmiä ja silmissä puita, en ymmärrä tätä kaikkea, naisen ympärillä velloo. Kaukana siintää, se ei ole vastaus eikä saa teatterin esirippua avautumaan kokonaan. Valokuva-albumiin voi tallentaa, se on vanhanaikainen muoto, jotain juhlavan mekon kaltaista. Kädet kohoavat, nainen kohoaa niiden perässä, jalat eivät enää yllä maahan. Se ei haittaa, maa voi jäädä, annetaan naiselle elämänsä kyyti. 

Se oli emo joka opetti naisen tanssimaan metsissä, hukkaamaan ja löytämään laumansa jäsenet kerta toisensa jälkeen. Sai olla yksin jos halusi olla yksin, sai juosta muiden kanssa jos halusi, sillä suurin heillä oli rakkaus. Mene mene mene, emo kuiskasi kun aika oli mennä, kasvattaa oma turkki ja hautautua sen suojissa kaupungin taloihin, valoihin jotka eivät koskaan sammuneet. Nainen sulki emonsa sydämeen, siellä oli peili ja suunnaton syke. Kun mies tuli ja ehdotti lapsia, oli nainen mukana leikissä mutta muisti sitten emonsa neuvon: hillitöntä on elää elämänsä yksin, ole sinä se joka on arasti rohkea ja rohkeasti arka. 

Hear me roar, nainen kuiskaa parvekkeelta, antaa äänen kantautua ympäristön korviin. Suru vie ilosta kuplat vaikka hän on laittanut hanttiin, maannut vaahtokylvyssä kädessään lasi kuohuvaa. Kovin pitkä on matka sydämestä sydämeen, hymystä hymyyn, kädestä käteen ja kaikkeen siihen mitä ihmisten välillä on. Naisella on nukkumapaikka ikkunan alla, siitä voi tarkastella taivaan valoja, punoa tähdistä ketjun. Tuskin kuu on juustoa, tuskin ystäväkään, sitä voi katsella ja maanitella lähemmäksi. Harva tietää salaisuuden; nainen ei riisu turkkiaan koskaan. 

Vuodenaika on yöllä vaihtunut, aamu iloinen yllätys. Susinainen ei ota turkkiaan pois, lämpö saa tulla ihon läpi, risteävät verisuonet pumpata verta kiihtyvällä tahdilla. Metsä naarmuttaa jalat, saisi tulla jo sade, hän tuumaa, tanssahtelee itsensä ympäri. Kallion kolosta hän seuraa kuinka puut huojahtelevat kuin humalaiset, linnut rääkyvät kuin vauvat kehdoissa ja kaikella on tarkoitus, antaa hänelle koti. 

Nainen on riisunut turkkinsa, keittiössä uuni hohkaa kuumana kuin niska rakastelun jälkeen. Hyppysellinen rakkautta, ripaus kiimaa, kakku on kuohkea ja kaunis. Nainen syö sen paljain käsin, kermavaahto leviää suupielistä rinnuksille, ei ole miestä joka nuolisi sen pois. Silmät hehkuvat, sudensilmät, ovat avain naisen salaisuuteen joita on useampi kuin yksi. Kakun ympärillä taikapiiri hohtaa valoa, keskellä huonetta siihen voi astua, tulla osaksi hengityksen rytmiä. Joku juoksee taloa ympäri, tekee selkeää polkua, ei uskalla tulla sisään. Pysy sinä siellä, nainen sanoo, katson sinua ikkunasta, ojennan palan kakkua. Syö se jos uskallat, olen otettu ja annettu yhtä aikaa, tämän hetken valtiatar, kylläinen selkeä sudenkuvajainen. 

Naisen kaulalla riippuu sormuksia ketjussa, hän on nainen susiturkissa. Olohuoneen pöydällä sykkii verinen sydän, sen omistaja lähti tiehensä heti yön jälkeen. Seinät hengittävät sisään-ulos, naisen hame on väärinpäin, kaula punehtunut pitkän metsästyksen jäljiltä. Taustalta kuuluu aariaa, on juhlallinen hetki. Hän näkee menneisyyteen ja tulevaisuuteen, on muutakin kuin tämä hetki. Kuin nukkekoti on tämäkin talo edestä auki, turkki on edestä auki ja naisen suu. Niin terävät ovat kynnet että hiukset voi halkaista neljään osaan, jokaiselle ilmansuunnalle yksi.

Side silmillä näen pelkkää mustaa, tunnustelen maailmaa ympärilläni, se on sormissa kaunis. Lakanoissa tunnen sinun tuoksusi, iholla vaativat sormesi. Paras muisto on kehystetty verkkokalvolleni, en muista nimeäsi mutta äänelläsi on kaunis sointi. Palelen, veit kehostani lämmön ja linnultani siivet, mutta periksi en anna. Tiedän että palaat, olenhan seireenien sukua, odotan sinua jalat harallaan tai kauniisti ristissä, maalaan huuleni enemmän kuin punaiseksi. Tämän parittelun jälkeen toivon että tapat minut, olen nähnyt jo kaiken, tuntenut kaiken, nainen sudenturkissa.

Toivo leikkii hiekkalaatikolla punaisella ämpärillä ja keltaisella lapiolla, kakku toisensa jälkeen kohoaa, pieni käsi taputtaa kunnes maailma on valmis. Kurahousujen alla on mustelma, se on salaisuus johon vain aikuiset pääsevät käsiksi. Yö on pelottava kuoppa, silloin on parasta laittaa peukalo suuhun tai kädet korville, aikuiset mylvivät kuin hirviöt, pullot ja lasit kaatuvat, hetki on venyvä ikuisuus. Toivo katsoo vähän kieroon, isän mielestä tahallaan, siitä voi saada läimäyksen takaraivoon ja ihon kananlihalle. Onneksi on isosisko, joka ottaa syliin ja paistaa lettuja, piirtää hillolla naamaan ja antaa aamulla nenätervehdyksen. Silläkin on mustelma, näkymätön, jalkojen välissä, arasti sykkivä raivoava kaivo. He kiertävät kehää, Toivo ja sisko, odottavat avautuvaa ovea, sen takana olisi niityllä puro ja siinä kaarnalaiva. He matkustaisivat pois, aina merelle asti, kauan, kauaksi, kaukana, sinne ei löytäisi kukaan.