Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on 2019.

Runonevan haaste: Posti

Aion kirjoittaa rakkauskirjeen kadun jokaiselle miehelle. Aloitan naapurin Seposta, jatkan rappua ylöspäin ja sitten seuraavaan taloon ja seuraavaan. Onhan siinä puuhaa, käteeni alkaa sattua, mutta kipu ei ole niin paha kuin silloin kun aloin tatuoida kehooni rakastajieni nimiä. Sanoit että älä kasvoihin, se olisi mainostaulu ja houkutin ja pelotin ja hajotin, ja minä uskoin, kerrankin, sinua. Mutta niihin kirjeisiin. Jokaisen aloitan samoin sanoin: "Sinä rakas, hohdokas, komea ja älykäs. Emme varsinaisesti vielä tunne, mutta haluaisitko tutustua?" Sitten jaarittelen laveasti kuinka ihana ja hunajainen olen, liioitellen vain hiukan. Tatuoinneista en kerro, se jääköön seuraavaan kertaan tai siihen asti kun tapaamme. Sillä tavata minä aion, kadun jokaisen miehen, tehdä tukkimiehen kirjanpitoa sänkyni reunaan ja muistiinpanoja pieneen mustaan vihkooni. Mutta entäpä naiset? Rakastan minä heitäkin, mutta kehoni on jo täynnä tatuointeja, käteni kipeä kirjoittamisesta, ja naise

Runonevan haaste: Likainen

Pesen mekkoa vedessä, hankaan sen helmoja ja poimuja. Lika lähtee ja leviää, minä olen viittä vaille valmis. Rannalla satukirjan sivut heiluvat tuulessa, Saapasjalkakissa on minulle vieras, mutta aion tutustua siihen kunhan saan mekkoni puhtaaksi. Viikon kuluttua tahtoisin jo luovuttaa; ei tule valmista mekon pesemisestä. Olen alkanut saada seuraajia, uteliaita ohikulkijoita, jotka pysähtyvät katsomaan ja rohkeimmat kysyvät mitä teen. On nälkä, janokin painaa ja väsymys, kädet ovat kylmät ja punaiset. Talvi on tuloillaan, eikö tämä ikinä lopu? Viimein, ensimmäisten lumihiutaleiden putoillessa hiuksiini, olen valmis. Pujotan mekon päälleni, hytisen, mutta olen tyytyväinen. Vahva, voimakas, vahva, voimakas, hyräilen kun astun kiveltä kivelle rantaa pitkin kohti kaupunkia. Olen jo unohtanut miksi mekkoa pesin. Ehkä se liittyi niihin kotibileisiin kolmekymmentä vuotta sitten, kun tulit ja tungit sormesi sisääni vaikka en sitä erityisemmin tahtonut. Näen unia siitä vieläkin, siitä ja

Runonevan haaste: sortuva

Mene kävelylle, älä eksy sortuviin autiotaloihin, ja palaa aina takaisin. Anna auringon tulla uniisi, älä välitä kirkkaudesta, nuku hullun unta. Rakasta niin kuin kuolemaa ei olisi. Annan tässä elämänohjeita vaikka syyt siihen ovat vähäiset. Olen minä nähnyt ruumiinavauksen, häät ja hautajaiset, synnytyksen ja itkenyt monet itkut, joten uskallan kuitenkin merkitä kirjoitukseni sireenillä ja vilkkuvalolla. Olen tirehtööristä seuraava, tulennielijä ja karvainen nainen, ja täällä haisee savu! älä kävele sortuviin taloihin. Pyydän että naapurit lakkaavat sen hakkaamisen, kantavat puita takkaan, tohdin olla lämmin sinua varten. 

Runonevan haaste: lempipaikka

Kun on kulkenut sylistä syliin, ei aina tiedä kenen luona pysähtyä, kenen luokse jäädä. On vain yksi tapa selvittää oletko se sinä, jonka käsien suojassa haluan kehrätä; tee sinä nuotio, niin minä herätän puista linnut. Sulata sinä järvi niin minä olen uimassa siellä, eikä kukaan voi sanoa ettei rakkautta ole. Tästä alkaa alku, tähän loppuu loppu, välillämme kulkee vuoristorata, enkä minä välitä että kyydissä kirkuvat vieraat lapset. Ennen oli sinimustaa, nyt näen auringon nousevan, ennen oli mustelma, nyt hymykuopassa ruusunnuppu. Levitän sinuun hilloa, voitelen molemmin puolin. Ota minut kuin uusi aamu, avaa silmäni näkemään ja korvani kuulemaan, kieleni maistamaan ja nenäni haistamaan, sano että leppäkertun pesä lapsuudesta on sittenkin totta, että uskoni ei ole turhaa. Joka sunnnuntaiaamu minä itkin, mutta nyt se on ohi, olen kohdannut omani.

Öljy

Runonevan haaste: öljy Oliivipuu painoi mustana tytön sylissä, se tahtoi kasvaa läpi helmojen ja vatsanpeitteiden, varjostaa kasvot ja kulkukoirien reitit. Yhden korvasta roikkui mukana vain riekale, se muistutti minua kodista, ja punaiset kukat taloni yllä lakkasivat lohduttamasta kun tarpeeksi kauan olin itkenyt. Ja kuinka se aurinko ja kuinka se meren loputon vastaansanomaton voima, ja ne sadat pienet muurahaiset puutarhassa ja se kuinka onnetonta oli huomata että maailman äärissä oli sittenkin liian lähellä. Nuori minä olin ja aivan liian käytetty sinun rakkaudenleikkejäsi varten, sillä vaikka hiuksemme ja ihomme ja silmämme olivat eri väriä, oli tuli sisällämme sitä yhtä ja samaa, lapsesta asti öljyllä ruokittua palavaa ja sulavaa, polttavaa ja satuttavaa. Eikä siihen auttanut sammutuspeite, ei palohälytin suojannut kun marssimme toistemme tulta päin, vammat iholla paljastivat karrelle poltetun sydämen. 

Kermaa

Haluan lähemmäksi unta, sitä jossa sukupolvet kohtaavat, jossa halut ja hajut yhtyvät, ovat samaa. Kermalla voisi valella ihon, hidastaa liukkaat liikkeet, hämmentää katseet. Jotain pistävää nousee kurkusta ja taskusta, nöyrä on tähän täysin sopimaton sana. Tuntea liikaa, tuntea liian vähän, kitka välissämme vaatii turvavyön ja annoksen alkoholia. Mitä siellä toisessa kaupungissa tapahtuu, se on vielä arvoituksen kaltainen. Paketoin kaiken vanhan, ja höpsistä, kyllä ihmisistä voi luopua niin kuin puhki keitetyistä kattiloista. Aina voi löytää uuden, vispata kerman, kutsua kylään, valella auki totuuden. Ja hän huutaa: "Auta armias, sattuu, olenko tyttö vai poika, en muista sitä enää, olenko mies vai nainen, olenko ihmisen näköinen ollenkaan, olenko viemärinsä jättänyt rotta?" Minä en pidä rotista, vien hänet ulos, arvaan että sanomista tästä vielä tulee. Talonmies rypistää kulmiaan, taasko on laitettu linnuille ruokaa, kutsuttu rottia kylään, vaikka säännöt sen ehdottomas