Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on helmikuu, 2017.

Runotorstain haaste: myöhäinen

Sinulla on valuva tukka ja ylisuuret korkokengät olet rajaton, ääriviivaton, vailla vankkaa kehoa minä niin ihastunut potkin turhautuneena kiviä lähelläsi en osaa sanoa mitään ja kohta on myöhäistä meillä on välissämme kymmenen vuotta, sata vuotta, tuhat vuotta ja enemmän hevoset laukkaavat villeinä kuin sydämet rinnassa koululaukku saa vasemman olan painumaan alas sinä nostat pääni ylös, en vielä tiedä että unissa tulet seuraamaan minua kaikkialle ja minä kirjoitan niitä vihkoihin jotka täyttävät koko talon ja minä maalaan niitä tauluihin jotka täyttävät koko talon ja minä tanssin ja laulan ja täytän koko talon Sinä, sinä, sinä.

Runotorstain haaste: hulina

Käden vieressä oli käsi, jalan vieressä jalka, suut auki kuin pienillä linnuilla. Kenelläkään ei ollut aikaa lohduttaa itkevää, vain pörröttää nauravan päätä, aidat ympärillä korkeat kuin metsä. Äidit eivät tulisi vielä tuntikausiin, isät vielä myöhemmin, tämä lauma oli saatava pysymään hengissä siihen asti. Ja sitten, aamulla uudestaan. Ja sitä seuraavana, alkaen siitä että kaurapuuroa kasattiin lautasille. Nainen oli tuskin nainen, juuri lapsen kengistä ulos astunut, tahtoi hoitaa parhaansa mukaan: lapset, työn, miehen, kodin, parvekekukat, koiran ja harrastukset. Jokaisen päivän jälkeen hän ajatteli: ei koskaan enää, voisin iskeä tuohoon soppaan kauhan tilalle käsikranaatin, katsoa kuinka räjähtäisi katto ja lapset lentäisivät ulos ja koteihinsa, ehkä takaisin äitiensä mahoihin, ehkä virneeksi isien silmäkulmiin. Mutta sanattomana hän otti vastaan marraskuun, odotti monta kuukautta valoa joka sitten saapui aurinkovoisilminä lautasille. Silloin alkoi lapsilauma laulaa ja tahtoa