Rakkaudella, tietenkin

Runonevan haaste: öljy Oliivipuu painoi mustana tytön sylissä, se tahtoi kasvaa läpi helmojen ja vatsanpeitteiden, varjostaa kasvot ja kulkukoirien reitit. Yhden korvasta roikkui mukana vain riekale, se muistutti minua kodista, ja punaiset kukat taloni yllä lakkasivat lohduttamasta kun tarpeeksi kauan olin itkenyt. Ja kuinka se aurinko ja kuinka se meren loputon vastaansanomaton voima, ja ne sadat pienet muurahaiset puutarhassa ja se kuinka onnetonta oli huomata että maailman äärissä oli sittenkin liian lähellä. Nuori minä olin ja aivan liian käytetty sinun rakkaudenleikkejäsi varten, sillä vaikka hiuksemme ja ihomme ja silmämme olivat eri väriä, oli tuli sisällämme sitä yhtä ja samaa, lapsesta asti öljyllä ruokittua palavaa ja sulavaa, polttavaa ja satuttavaa. Eikä siihen auttanut sammutuspeite, ei palohälytin suojannut kun marssimme toistemme tulta päin, vammat iholla paljastivat karrelle poltetun sydämen. 

Haluan lähemmäksi unta, sitä jossa sukupolvet kohtaavat, jossa halut ja hajut yhtyvät, ovat samaa. Kermalla voisi valella ihon, hidastaa liukkaat liikkeet, hämmentää katseet. Jotain pistävää nousee kurkusta ja taskusta, nöyrä on tähän täysin sopimaton sana. Tuntea liikaa, tuntea liian vähän, kitka välissämme vaatii turvavyön ja annoksen alkoholia. Mitä siellä toisessa kaupungissa tapahtuu, se on vielä arvoituksen kaltainen. Paketoin kaiken vanhan, ja höpsistä, kyllä ihmisistä voi luopua niin kuin puhki keitetyistä kattiloista. Aina voi löytää uuden, vispata kerman, kutsua kylään, valella auki totuuden. Ja hän huutaa: "Auta armias, sattuu, olenko tyttö vai poika, en muista sitä enää, olenko mies vai nainen, olenko ihmisen näköinen ollenkaan, olenko viemärinsä jättänyt rotta?" Minä en pidä rotista, vien hänet ulos, arvaan että sanomista tästä vielä tulee. Talonmies rypistää kulmiaan, taasko on laitettu linnuille ruokaa, kutsuttu rottia kylään, vaikka säännöt sen ehdottomas