Rakkaudella, tietenkin

Elämän tarkoitus on sen valkoinen kiertokulku, iltapalapöydässä onnellisuuden välissä lapsi katsoo pitkän otsatukan alta, ja tokaisee "mitä välii". Se huolettomuus saa hymyilemään ja välinpitämättömyys itkemään, kaakaon kiertyvä pyörre sekoittamaan pään. Pitkä honkelo varsani, paiskoo kohta ovia ja haisee väärille asioille, minä pelkään sinua ja rakastan sinua enemmän kuin ketään muuta.

Pimeä on uusi musta, se kietoutuu minuun kuin tiukka vaate, antaa aihetta etsiä valoa. Halaan vaahteraa puistossa, laitan lehtiä kasvoille ja suuhun, yritän saada makua. Madot kiemurtelevat lätäköiden lomassa, lapset keittävät soppaa. Olisipa aina vain seitsemäs päivä, haluan ottaa ilon irti, leikkiä valkoista morsianta, unohtaa tämän vuodenajan.

Kadut halkovat toisiaan kuin laittaisi tikkua ristiin, nurkan takaa yllättää räyhäävä koira. Neulanvaihtopisteen edessä kiristän tahtia, puistossa vihreä juoksee minut kiinni, hengitän syvemmälle, syvään. Meri liplaa ja huhuaa, istun penkille ja annan sen tulla. Kuljen Hakaniemen rantaa ja Kolmatta Linjaa takaisin; koti tämän huohottavan spiraalin keskikohta.

Syksy nuolee nurkissa, kuulen korvissani pianomusiikkia ja unohdan. Teimme yhdessä pientä kuolemaa, piirsimme iholle viivoja ja niistä kirjaimia. Kirjoitimme rakkautta ja haukkasimme siitä pieniä paloja. Haluaisin olla kuuliainen, mutta hulluus on pysyvä rooli. Pukeudun mustaan, se on kaunista ruskaa vasten, punainen huulipuna imee huulia ja olen valmis. Mitä jos murhaisin pianistin? Mitä jos irrottaisin päiviltä nimet ja linnuilta siivet? Ole sinä tyytyväinen niin minä olen tyyni, ole sinä hiljaa niin minä olen kaunis.

Nainen päätti: tänään on se päivä kun lopetan itkemisen ja aloitan nauramisen. Hän päätti käkättää, räkättää, hihittää, hohottaa, tyrskiä ja virnuilla. Ihmiset katselivat ja osoittelivat häntä, alkoivat nauraa myös. Koko kaupunki kylpi auringossa ja naurussa, ihmiset ottivat kenkänsä pois ja kävelivät avojaloin ja halasivat vastaantulijoita. Busseissa kuljettajat tulivat ja antoivat poskisuudelmia matkustajille. Bussi raikui, ja ratikka. Mutta asioilla on aina kaksi puolta: naurun tärinä sai maan liikahtelemaan ja vedet lainehtimaan, syntyi tulva, maanjäristys ja sekasorto. Kaupunki hautautui kivenmurikoihin jotka tappoivat satoja ihmisiä, tulva vei mennessään kodit ja pihamaat. Silloin nainen päätti: taidan lopettaa nauramisen ja aloittaa itkemisen.  

Olen aina yksin. Vaikka ihmiset käyvät oveni takana, ja elefantit, käännytän heidät pois. Lajitoverini. Vihaan tätä hitautta. Kuinka ajatukseni kilpailevat etanoiden kanssa. Kuinka kyyneleet ovat ainoa nopea asia minussa. En tiedä mitä sanoa. Morsiamet masentuvat häiden jälkeen. Minulla ei ole miestä. Jos ottaisin ensimmäisen joka oveen kolkuttaa. Heitä ei tosin ole useita. Ei juuri ketään. Ei ketään. (Tästä sensuroin nyt jotakin, en halua suututtaa ketään.) Haluan suututtaa itseni. Haluan suututtaa kaikki. Haluan huutaa ämmä ja huora! Menen kadulle huutelemaan. Minut haetaan pois. Vikatikki. Huoneessa on hyvin valkoista. Vihreä myös rauhoittaa. On sairaalassa väriä ja kahviossa pullaa. Kyyneleet ajavat taas formulaa. Kuinka paljon sisältäni riittää järviä? Tämä ei ollut kysymys mutta laitoin merkin kuitenkin. Hengitän sisään ja ulos. Se on kai tavallisin tapa. Kun laulaa ja tanssii saa pisteitä. Olen katsonut liikaa televisiota. Oman onnensa seppä on kadottanut työkalunsa. En h...

Vanha rouva kaatui kadulla, ojensin hänelle käteni. On säitä pidellyt, muuta en osannut sanoa. Sankarini, hän vastasi. Yhdessä ratsastimme auringonlaskuun. Matkalla tapasimme henkilöitä elämissään ja koimme seikkailuja. Päivän hyvän työn teimme, ja nautimmme siitä. Sitten tuli riitaa: Voisit laihduttaa muutaman kilon, hän sanoi eräänä aamuna, salille MARS MARS. Minä siitä suutahtamaan, kuka sinä olet minua määräilemään, vanha rouva. Meille tuli bänät, voi sentään. Mutta hyvä uutinen on että seuraavana päivänä hän tapasi vanhan sedän ja he elivät toisiaan vikitellen ainakin seuraavaan suveen. Jos en nyt ihan väärin muista, otimme eilen tatuoinnit, onneksi hyvissä käsissä. Nyt selkäni huutaa hoosiannaa ja kukkii kaikki puutarhat. Mutta näkisittepä vanhan rouvan käsivarren! Pirullista! Alan selvitä surusta ja kasvaa, kohta leviän kattojen ylle. Muistot ja kuinka niihin voisi kuolla ellei pidä varaansa.

En voi pyytää anteeksi surua. Se kietoutuu kaulan ympärille kuin musta käärme, pienet poikaset kiemurtelevat taskuun. Ei ole hyötyä supatella salaisuuksia korvasta korvaan, lopulta viesti katkeaa. On tyyntä myrskyn edellä, on poutaa. Odotan ja siinä on maailmanlopun alkua. (Tekisi mieli kirjoittaa vanhoista akoista.) Kirjoitan kauniista tytöistä, kuinka kerrankin rakastuin kähärään tukkaasi. Vähemmän partaa, enemmän tukkaa. Amerikkalainen tyttö, ranskalainen pastilli. Huokailen. Olen huolissani sinusta, olen huolissani. Älä pure ruokkivaa kättä, älä työnnä kättäsi kaltereiden läpi. Kuuntele kun sanotaan. Lasten kasvatuksesta ymmärrän jotain, turha on työntää korviin porkkanaa. Itken niin kuin olisi ensimmäinen päivä, niin kuin olisin työntänyt pääni juuri jalkojesi välistä. Tänään olet unohtanut nimeni, tänään nimeni on Haluan Olla Yksin.

Mitä järkeä on herätä tähän aikaan. Mitä järkeä on herätä. Sunnuntaisin teen itsemurhia, tänään on vasta tiistai. Kaivelin napaani ja mitä sieltä löytyy, nöyhtää ja taivaankappaleita. Planeettani pyörii sinun planeettasi ympärillä, on helppo ottaa kiinni. Meillä on kaksi nimeä, Otto ja Onni. Olemme poikia. Olemme tyttöjä. Olemme nopeita kuin pikku sisiliskot. Ei viitsitä murjottaa. Osaan sinut takaperin, neulon sinut etuperin. Kuinka korvissani kaikuukaan nimesi. Alan rakastua. Alan olla valmis. Alan odottaa sunnuntaita. Hii-o-joi, kuinka jalkani taipuu! Merirosvoille olisin kova luu, sinulle pieni. Sinä olet vahva kuin karhu, sinä olet ruskea karhu. Jääkarhuilla on eri temput, minä tunnen jään ja niiden metkut. Ongelmanani ovat korvat ja niihin liittyvät harhaluulot, alan kuulla ääniä ja mitä ne sanovatkaan: Ota niskastasi kiinni, Tatjana. Elokuvat, ja kuinka haluaisinkaan upota yhteen niistä. Opettelisin vuorosanani ulkoa, olisin näpsäkkä punapää. Mutta alan odottaa sunnuntaita, j...

Syön kananmunaa ja nakkiloita vaikka oikeastaan olen vegaani. Sinä naurat minulle. On perjantai 13. Alan pikkuhiljaa rakastua, se on kiusaannuttavaa ja vaatii ranskankielisiä verbejä. Lähetän sinulle joulukalenterina 24 punaista pussukkaa, sisältävät sormia ja varpaita ja muita vartaloni osia. Vatsani on hyvä kirjoitusalusta, siihen viiltelen nimikirjaimiasi kuin puun kylkeen, ja sydämen ympärille. Nerokasta, sinä pidät ajatuksistani. Sensuellia päiväkirjaa. Pyllyni pyörii kun kävelen edelläsi, haluat hiukan välimatkaa. Hymyni on mairea, paisti murea. Vaikka oikeastaan olen vegaani. 

Olen rakastunut kahteen henkilöön. Toinen heistä on kokeilu ja toinen koira. Muistan kuinka hän oli lapsi ja kieltäytyi lähtemästä päiväkodin kevätjuhliin koska mekko oli väärä. Hän oli jo silloin. Persoona. Pidän heistä molemmista. Toisella on mustat sukat, toisella punaiset. Toinen kirjoittaa paskoja runoja, toinen sulattaa jäätyneitä pakastevihannespusseja lavuaarissa. Minä syön jäätelöä ja kuolaan. Koira lipaisee. En voi ohittaa sinua, hän sanoo. Huomenna lähden junalla kotiin, ja sitä seuraavana, minä sanon. Hän nukahtaa kesken tärkeimmän aktin. Koirapuistossa on aitaan tarttunut keväistä villaa. Aurinko, aurinko, korkealla pilven päällä loistaa jo. Laulamme yhdessä lastenlauluja. On sunnuntai. Kirjoitatko koskaan meistä, he kysyvät, yhteen ääneen. He ovat kaksoset nimeltä Tupu, Hupu ja Lupu. Koira kirputtaa, toinen nuolee pallejaan. Hyvänen aika, sanon kirkonmäellä.  

Sinä kysyt mitä tietokoneellani teen. Kaikenlaista, vastaan. Tottahan se on. Nuolen sitä ja paijailen. Mitä sinä noilla käsilläsi teet, esitän vastakysymyksen. Et vastaa. Tiedän vastauksen. Harjaat koiraa, asennat parketteja, hitsaat metalliaitoja, rakennat mökkejä, kudot, leivot pullaa, leikkaat nurmikkoa, leikkaat umpisuolia, meikkaat morsiusneitoja, meikkaat vainajia, peset selkiä, peset vauvoja, kuorit perunoita, kuorit kasvoja, kannat kiviä, kannat sormustasi. Esmes. Pieni kaupunki asuu minussa. Eksyin tänään kauppakeskukseen. Etsin postia. R- kioski hymyili minulle. Näyteikkunassa poniratsastusta ja pullaa. Yllättäviä siirtymiä. Luin tänään nelisiipisestä lokista. Kuinka montaa nokkaa voi olla? Odotan sinulta viestiä rakas, pullopostia, vaikken koskaan tarkista rantoja. Tästä tulee runo. Tästä ei tule runoa. Mieli on matala, järvi syvä. Soudellaan, soudellaan on kai listahitti. En kuuntele musiikkia. Laulan. Suihkussa otan unet. Sinisiä unia. Vaikka vesi on kyllä väritöntä. Mi...

Odotan tässä että joku saapuisi, yksinäisyys on uusi musta. Siinä missä sinun pitäisi seisoa on tyhjää. Mankasta tulee musiikkia, hurraa. Hiljaisuus olisi liiottelua. Kesäloma syö miestä. Nainen omistaa aikaa isoin ottein. Voi palaa auringossa. Monta kiloa mansikoita harottaa, toivon ettei se haittaa. Paha olisi sekoittaa siihen soppaan perunoita. Kohtahan on koossa kesäkeiton ainekset. On pahaa. Niin ei saa ruuasta sanoa. Pidetään rajat. Liian hyvää on suklaa, jäätelö, kakku ja simpukat. Meri on suolainen piirakka. Vähän vehnäjauhoa ja nam. Liota siihen pinaattia vielä. Älä mene uimaan sitten. Heitä talviturkkisi muualla kuten Stadikalla. Tai pallomeressä. Tajuan virtaa. Virtaa, virtaa käsket. Puroni on hidas matka. Pitäisi lukea, sivistyä. Minulla on tihrusilmät. Liian pienet ja värikkäät. Toivon meikkipäätä ja saankin sen. Sitä on vaikea rakastella. Suudella ehkä voi ja työntää kieltä korvaan. Se avartaa maailmaa. Ei anneta sille rahaa, ilmaiseksi pitää. Monelta soitetaan ...

Helsinki Poetry Connection -runokollektiivi on mukana kesällä kuvattavassa Rakkauden rasvaprosentti -nimisessä kotimaisessa täyspitkässä elokuvassa, jonka kaksi keskeistä kohtausta sijoittuu ”punavuorelaiselle open mic -runoklubille”. Elokuvan ohjaa Mikko Kuparinen, tuottajana on Ilkka Matila ja tuotantoyhtiönä Matila Röhr Productions. Elokuvan pääosissa nähdään Mikko Nousiainen ja Miina Maasola. Etsimmekin nyt ystäviä, tukijoita ja alan harrastajia yleisöksi elokuvan open mic -kohtauksiin. HPC saa pienen korvauksen vaivannäöstä, jonka aiomme käyttää loppuvuodesta julkaistavan runoantologian kuluihin. Kuvaukset ovat maanantaina 11.6. klo 18-02.30 ja ne toteutetaan näillä näkymin Nosturissa (Telakkakatu 8, 00150 Helsinki). Haluaisimmekin nyt tiedustella pääsisitkö mukaan kuvauksiin? Tehtävänä olisi siis olla kanssamme runoklubin yleisössä. Tästä tulee dägämäisen hauskaa! Ilmoittautumiset sähköpostilla: hkipoetryconnection@gmail.com

Keskellä toria mies tuoksuu kuin punainen paholainen¨rakastelun jälkeen. Tunnistan sinut missä tahansa, minua ei harhauta ihmisjoukko tai kalakauppiaan riviin järjestäytyneet muikut. Se oli kesä kymmenen vuotta sitten, syötiin hattaraa huvipuistossa ja naurettiin toisemme kippuraan. Tuli syksy. Nyt tuoksut torilla tutusti ja mietin ottaisinko ensimmäisen askeleen. Äiti, äiti, joku huutaa ja nyhtää hihasta. Minä käännyn pois ja hymyilen.

Hamuilen hihaasi, haa, hevosten huoleton hännän heilutus helteessä. Hep, haluan, himoan hitaasti huuliasi, hyväillä hikistä hauistasi. Huoh, hallitsematonta. Hikkaan hihitellen. Hillitöntä, huumaavaa, hurjaa, hullua! Huudetaan heinien heiliessä, helteestä heikkona. Hukutetaan haavat, heitetään huolet, haudataan hirveät, heikot. Haaveillaan, hassutellaan. Hae harmaasta halkeama, hiivitään halvaantumatta. Hallaa, heittää heilani, hullu! huhuilen hukassa. Hellurei, hei hekumaa.

Poesia-projekti esittää: PIMEÄNÄ PUHALLAN KATTOON Esiintyjät: NOORA HAPPONEN ja ANTTI SUORA ... Dramatisointi ja ohjaus: Mirka Seppänen ENSI-ILTA 16.5.2012 Baari Vakiopaine, Jyväskylä MUUT ESITYKSET VAKIOPAINEESSA: su 20.5. klo 19, pe 25.5. klo 19, su 27.5. klo 15 LIPUT: 14 / 8 € LIPPUVARAUKSET JA KEIKKATIEDUSTELUT 050 545 1524 / Antti Suora ESITYSTÄ EI SUOSITELLA ALLE 14-VUOTIAILLE! Poesia-projekti on jatkoa Jyväskylässä syksyllä 2011 pyörineelle ”Vakiopaineen runotiistait”- klubitapahtumalle, jossa haastateltiin paikallisia runoilijoita ja esiinnyttiin vaihtelevin kokoonpanoin. Pimeänä puhallan kattoon -esityksen muotona on draamallinen tarina ja tekstit on koostettu fragmentaarisesti Poesia-kustantamon uusimmista nykyrunoteoksista. TEKSTIT: Kristian Blomberg: Puhekuplia (2009) Tytti Heikkinen: Varjot Astronauteista (2009) Mari Koski: Sch (2011) Tiina Lehikoinen: Isoympyräkatu (2011) V.S. Luoma-Aho: Remora (2011) Teemu Manninen: Futurama (2010...

Nainen makaa peiton alla ja antaa päivien kulua. Päässä on turtaa ja kahviossa pullaa. Kun jalat kantavat kannustetaan lintujen kanssa pihalle. Puut liputtavat mustaa, ystävällä lämpimät kädet. Vähitellen hän puhuu, haukkaa suruista palat. Lääkärin valkoinen takki vilahtaa käytävällä, musteläikkätestit sanovat aina sitä samaa. Kun tietäisi vastaukset, olisi viisasta puhua. Vähitellen nainen huomaa: tanssimalla ryömiminen unohtuu. Sinä päivänä ja seuraavana hoitajat paijaavat päätä.

Sormet murtuvat kuin perhosen siivet, mieli murtuu kuin pisara ikkunaa vasten, minä seison kauempana ja katselen. Ulkopuolella on kylmää, piirin sisällä lämmintä, mutta tukahdus voi tulla. Syön kaikkea suklaista, se tuo lohdun ja vie tajun, mukava olisi nähdä pihalla lintuja. Punatukkainen poika ampuu ritsalla kaikkea liikkuvaa, minä pysyn piilossa, turvassa. Samaa maata, eri rotua. Samaa rotua, eri maata. Voimaa toisivat eläimet ja mitä kaikkea niihin liittyy, ruokkiminen, ulkoileminen, paijaaminen. Tylsää olisi pitää riitaa kadulla, ihmiset katsovat ja ovat mieltä. Haluaisin tietää Jeesuksen viimeisestä viikosta, kuka keitti kukkakaalit ja kaatoi ketsupit. Normaalista poikkeavaa on kuka kissan häntää nostaa, se en ollut minä, se olin minä, en muista kuka.

Puiston penkillä nainen lausuu haikua joka on punainen kuin kohtu. Kuuntelen ja linnut nuorentuvat ympärillä, taantuvat takaisin muniinsa ja hautumaan pesiin. Mieskin palaa penkille, vaihdetaan suudelma ja ajatuksia. Taustalla Töölönlahti juoksee minua ympäri, on kesä ja minusta näkee sen.