Rakkaudella, tietenkin

Side silmillä näen pelkkää mustaa, tunnustelen maailmaa ympärilläni, se on sormissa kaunis. Lakanoissa tunnen sinun tuoksusi, iholla vaativat sormesi. Paras muisto on kehystetty verkkokalvolleni, en muista nimeäsi mutta äänelläsi on kaunis sointi. Palelen, veit kehostani lämmön ja linnultani siivet, mutta periksi en anna. Tiedän että palaat, olenhan seireenien sukua, odotan sinua jalat harallaan tai kauniisti ristissä, maalaan huuleni enemmän kuin punaiseksi. Tämän parittelun jälkeen toivon että tapat minut, olen nähnyt jo kaiken, tuntenut kaiken, nainen sudenturkissa.

Toivo leikkii hiekkalaatikolla punaisella ämpärillä ja keltaisella lapiolla, kakku toisensa jälkeen kohoaa, pieni käsi taputtaa kunnes maailma on valmis. Kurahousujen alla on mustelma, se on salaisuus johon vain aikuiset pääsevät käsiksi. Yö on pelottava kuoppa, silloin on parasta laittaa peukalo suuhun tai kädet korville, aikuiset mylvivät kuin hirviöt, pullot ja lasit kaatuvat, hetki on venyvä ikuisuus. Toivo katsoo vähän kieroon, isän mielestä tahallaan, siitä voi saada läimäyksen takaraivoon ja ihon kananlihalle. Onneksi on isosisko, joka ottaa syliin ja paistaa lettuja, piirtää hillolla naamaan ja antaa aamulla nenätervehdyksen. Silläkin on mustelma, näkymätön, jalkojen välissä, arasti sykkivä raivoava kaivo. He kiertävät kehää, Toivo ja sisko, odottavat avautuvaa ovea, sen takana olisi niityllä puro ja siinä kaarnalaiva. He matkustaisivat pois, aina merelle asti, kauan, kauaksi, kaukana, sinne ei löytäisi kukaan.

Teen sinut onnelliseksi joka päivä. Sitä on jatkunut jo viisikymmentä vuotta. Tänään vein sinut saunaan, pesin selkäsi hellästi, puhuin niin kuin rakkaudella puhutaan. Olet jo alkanut muuttua, aina et muista kylään tulevia lapsenlapsia, ihmisten nimiä tai tunnin takaisia tapahtumia, mutta teen sinut onnelliseksi joka päivä. Kuuntelemme levyltä musiikkia, tanssimme, nauramme, olemme hupsuja teinejä jälleen, katsomme uutisia ja lottoarvontaa, käymme kesällä mökillä vaikka pelkään sinun lähtevän yksin metsään ja eksyvän. Kahvikuppisi tärisee, sinä tuulessa taipuva pajunoksa, sinä jolle tämän talon rakensin, sinä pieni lintuni. Otetaan vielä tämä päivä, valitaan sille kaunis väri, maalataan kaduille kukkivaa.  

Nainen keittää kuuluisaa soppaa, naulaa miehen mahan kiinni. Hän haluaa elää ikuisesti, päivän kerrallaan, popsia lapsilta varpaat ja sormet. Ai tällainen tästä tuli, on ihmettely hellan äärellä, punaista soppaa. Siihen sopisi smetana, jääkaappi pursottaa lautaselle kiehkuran. Illan tullen sanoi hän: nyt nukkumaan kakarat, päästää röhönaurun. Puolikuu sirppiä suurempi, nainen miestä kauniimpi, lusikassa heidän hyvä nukkua. 

Seison rannalla, horisontissa laiva viiltää merta, taidan kuolla tänä iltana. Tuuli kantaa huutoja mutta minä en kuule, olen tunkenut Eiffel-tornit korviini. Kun raaputan tulee maisemasta esiin näkymättömiä, korppi yskii, silitän sitä vastakarvaan. Tyyni on meri, tyyni ilme kasvoillani, tahdon rakastella sinua, tahdotko sinä minua? En halua vastausta, haluan kipinän silmistäsi, antaa lapsillemme nimiä, tohtia piirtää sydämiä hiekkaan. 

Minä kasvan ympärillesi, villiintynyt köynnös, punaisena, hehkuvana. Sinä katselet minua, runosi tuhoisaa naista, etsit tietä hengittää. Sisään ja ulos, sisään ja ulos, yksinkertainen mekanismi, mutta otteeni on tiukempi ja olosi tukalampi. Kuiskaat apua, huudan rakkaus, meillä on mahdollisuus onnistua jos vain haluat niin. Kun syksy tulee, routa pudottaa minut hitaasti, tappavasti, sinä tallaat minut jalkoihisi, odotan seuraavaa kesää.

Kun en saa unta, ja päässä soi Ressu Redford ja Aikakone. Ulkona satelee, tarvitsen antennijaottimen. Olenko kiinnostunut elämästä, sen verran että pukaisen aamulla vaatteet päälle ja laitan omenan suuhun? Voisi lasketella jos tulisi lumi ja olisi varusteet, suksia ja mitä siihen nyt tarvitaan. Pitkiä lauseita, lyhyitä ajatuksia. 

Ilolla voin kertoa että olen julkaissut kolmannen runokokoelman! Ripustusta voi tilata täältä.

Varpaat koskettavat vettä joka virtaa, tytön hiukset pyörivät kuin koski, silmät ovat siniset ja kaikesta vapaat. Kesä liehuu ympärillä, kukkamekon helma, taivas ja vesi samaa maata. Hän nauraa pääskysiä suustaan, kasvaa kieloja käsistään, navasta kurkistaa leppäkerttu. Minä tuota tyttöä rakastan, se on salaisuus, piilossa niin kuin nyrkkiin puristettu apilankukka. 

Sinun allasi on siemen. Kukka ei pääse kasvamaan, sinä makaat sen päällä. Sinä olet maannut siinä jo pitkään, ehkä vuoden tai kaksi, olet rypistynyt samalla kun vuodenajat kiertävät. Aamulla minä aina tulen, yritän kääntää kylkeäsi, mutta olet raskas etkä halua kääntyä. Silitän tukkaasi, oion hamettasi, siinä sinulla on koti. Joskus käyn makaamaan viereesi, mutta öisin tulee kylmä. Sinä tunnet siilit ja muurahaiset, ne ovat ystäviäsi. Minä tiedän olevani enemmän vaikket enää puhukaan, tiedän sanomatta pienimmätkin salaisuudet. Tiedän sanat armaani ja rakkaani ja muruseni, tiedän kuinka kynsilakkasi on hitaasti rapistunut kun olet upottanut kätesi multaan tai lumeen. Sinä et siitä nouse enää, mutta ympärilläsi puutarha sykkii muistoja.

Sinun hiustesi väri, ruoste. Ne leijuvat ympärilläsi kun keinut puutarhassa, seison aidan takana, minulla ei ole pääsyä luoksesi. Aika on pysähtynyt, vain keinu liikkuu, sade alkaa tihkua, pakenet kuistille. Kuistin edessä on kastelukannu, saman värinen kuin hiuksesi, ruoste. Hengitän sadetta, olet kaukana vaikka rakastan sinua. Suljen silmäni, olet huulet huuliani vasten, se on eilinen, eilen se oli totta. Tänään on eri maailma, planeetta, ikävä on pullea lintu kadulla.  

Olit turvassa itseltäsi suljetulla osastolla, minä kävin kastelemassa kukkasi ja keräämässä postisi. Vierailutunnilla toin suklaata ja sarjakuvia. Pidin sinua kädestä enkä ollut huomaavinani viivoja ranteesi päällä. Maksoin laskusi, olinhan rakkaasi ja niin paljon muuta. Kun sait ulkoilla pihalla, tulin kanssasi katselemaan lintuja ja nuuhkimaan ilmaa, viereisen skeittailupaikan ryske rytmitti hengitystämme. Arastelit katsoa minua silmiin mutta tiesin että kiitos olisi ensimmäinen sanasi pitkän hiljaisuuden jälkeen. Se oli ilon päivä kun sait kantaa kamasi ulos kokonaan, se oli maanantai ja uuden alku. Se oli tiistai kun löysin sinut, ja päivä sammui. Tänään vien kukkia haudallesi, muistelen kuinka joskus oli viaton aika, siinä meidän mentävä reikä.  

Istun puun alla, nojaan selälläni runkoon. Katselen kuinka rakennat ylhäälle majaa. Se kestää päiviä, vuosia, minä istun ja katselen. Eräänä päivänä maja tulee valmiiksi, kipuan sinne ja tarjoat minulle punaista mehua kukkalasista. Sinä yönä teemme lapsia ja niille lapsia, tähdet loistavat silmiemme yllä, kuu haukkaa hengityksestä palasen. Oih, minä kuiskaan, muuta en osaa sanoa, etkä sinäkään. 

Nainen kutoo kyyneleistä ketjun, laittaa sen kaulalleen. Mies tulee ja avaa sen, nainen laittaa sen paikoilleen, mies avaa sen, nainen laittaa paikoilleen. Tätä he jatkavat kunnes ilta. Kunnes yö ja seuraava aamu, seuraava päivä ja seuraava. Onpa tämä jännä leikki, lapset sanovat, mutta kyllästyvät sitten. Viimein nainen sanoo: jos teet minusta vapaan on nimesi huulillani, kunnes en osaa muuta kuiskata. Mies sanoo: sinulla on tahtosi, minä kuuntelen sinua. Käsi on kädessä hyvä, he hautaavat surun kerralla, muistavat tämän kuin ensimmäisen päivän. 

Tärkeää ei ole se miltä näytät vaan se miltä sinusta tuntuu, nainen ajattelee ja katsoo peiliin. Punaiset hiukset kiertyvät ja takertuvat, mies katsoo häntä takaapäin, on kuin aina sunnuntai. Rakastellaan, he sanovat yhtäaikaa, nauru kulkee samaa rataa, sänky on pesä ja lintujen koti. Lapset leikkivät pihalla, on hiljaista, on satua ja toiselle aikaa. Iholla on toisen ihoa, ohutta nahkaa, kaipaus ei ole tämän päivän vieras. Kuinka he hengittävätkään, kuinka he unohtavat että kohta kotiin tulee toinen mies ja kaukana odottaa toinen nainen ja toiset lapset, kuinka heillä on aikaa vain tämä puoli tuntia. Tämä ei ole rakkautta, mies ajattelee, tämä on rakkautta, nainen ajattelee, mutta ei sillä ole väliä. Huipulla he katsovat toisiaan silmiin, ensi viikko tulee, mies tulee, ja he aloittavat taas kaiken alusta.

Nainen on kääriytynyt miehen otteeseen, niitty on kaunein paikka tanssia yöllä. Niin kuin kuu on naisen suu, sirpin muotoinen ja avoin. Mies hyräilee valssia, he keinuvat kuin pienet jollat merellä. Sirkka sirittää, se on sen  tehtävä, lintu visertää, se on sen tehtävä, perhonen lentää, se on sen tehtävä. Naisella ei ole tehtävää, hän on vapaa ja käyttää sen hyväkseen. Silmät kuin siniset porat hän katsoo miestä, aamua ei ole, huomista ei ole, on vain tämä hengitys, sen karhea viimeinen kaiku. 

Nainen palelee peiton alla ja henkii rakkautta. Pihalla mies tepastelee, ei uskalla astua sisään. Kaksi vierasta toisilleen, vierasta itselleen, niin lähellä mutta kuitenkin niin kaukana. He ovat kuin nimettömät rikkaruohot kukkapenkissä. Nainen toivoo sadetta, mies poutaa, osaavatko he koskaan pitää toisiaan kädestä tai katsoa silmiin? Vaikeaa, mies ajattelee, vaikeaa, nainen ajattelee, palelee entisestään. Mies rohkaistuu sisään, suhahtaa: laita nyt vaatteet päällesi ja nainen nousee, punastuu. Yhdessä he ovat täysissä pukeissa, hiljaa. 

Sivellin oli seinän toisella puolella lukitun oven takana. Aamuisin nainen huusi ja rimpuili. Avaimenreiästä katsottuna näytti että maalaus syntyi itsekseen, peto oli ottanut vallan, naista ei tarvittu.Vähitellen nainen antoi periksi, lysähti ovea vasten ja kuiskasi: olen sinun vaimosi, peto, pukeudun valkoiseen jos niin tahdot. Silloin ovi aukesi, nainen luikahti sisään, polkaisi petoa varpaille ja sujahti maalaukseen. Kuin kummitus omakuvassa hän oli vapaa jälleen, valmiina syntymään uudelleen ja uudelleen, uudistuen joka kerta hiussuortuvan verran. Vähitellen hänen hiuksensa vaihtoivat väriä punaiseksi, väri valui selkää pitkin lattialle lammikoksi, sitä ei saanut talteen kukaan. 

Hän maalaa väreillä hevosen, sen päälle mustaa. Hevonen kurkistaa sieltä takaa, ikään kuin sanoen: täällä minä olen, silitä päätäni varovasti, se voi hajota koviin käsiin. Hän ratsastaa aina iltapäivisin pihan poikki niitylle, antaa hiustensa pudota kuin kruunun. Niityllä musta katoaa, perspektiivi katoaa, jäljelle jää värikäs laaja ääretön meri. 

Pakenen juoksevia salamantereita. Ne tulevat seinän alta ja menevät sohvan alle, minä kiipeän jakkaralle ja kiljun. Kiljun koko päivän mutta kukaan ei kuule, ei tule. Varpaitani paleltaa, sormiani paleltaa, näen tätä unta vaikka olen hereillä. Yöksi salamanterit ryömivät koloihinsa nukkumaan, minä laskeudun jakkaralta, juoksen suoraan ulos. Minulla ei ole vaatteita, yö on musta ovi. Lammella pulahdan uimaan, sinä tulet rannalle, sanot: aika kuluu, minä kulun, tule niin mennään naimisiin. Sukellan ja kun tulen pinnalle sinua ei enää ole. Suljen silmäni uudelleen, sukellan pidempään kunnes lampi on tyhjä, minä olen täynnä ja kalat hyppivät suustani.