Runotorstain haaste: tunne

Asiat ovat muuttuneet, en tunne enää mitään. Tuolit istuvat minua, annan niiden, ja katson kuinka maailma lipuu, korkkiruuvikuuset kääntyvät itsensä ympäri eikä mikään aukene. Ennen oli toisin. Ennen oli kuin nyt vain ennen saattoi olla, kauniisti jalat yhdessä, ei huolia, ei kipua. Suurimmat haavat sai laastarilla piiloon, isommista ei häivääkään. Muistan siitä kaiken, muistan enemmänkin, niin paljon että muisto saa minut huutamaan, iloa ilmoille pulppuamaan. Kuinka tässä näin kävi, kuinka minusta näin levoton tuli, näkemään vaaroja taskuissa ja sänkyjen alla? Kerran tunnissa, kuin ihmeellinen käkikello, tyttö avaa suunsa ja kuiskaa: vastauksia ei ole, ja sulkee suunsa.