Rakkaudella, tietenkin

Hän tepastelee pihalla edes ja takaisin, edes ja takaisin kuin pieni täsmällinen kukko. Hänen päässään editoituu seitikäs runo norsusta tai karhusta tai hevosesta, siinä kuumuus lyö kättä haavojen kanssa, kärpäsiä seurailee katosta. "Ei mitään lisättävää" ja tepastelu loppuu, on vain kirsikankukkien loputon meri, siinä valtamerilaivat kyntävät toisiaan ja päivä kallistuu iltaan. Hänen päivällisensä koostuu elokuvallisista aineksista kuten Hitchcockin linnuista, kuinka äänekästä onkaan haarukoida, tehdä tilaa uusille kuville. Ja hetkinen, tämä kohtaus on nähty ennenkin, ehkä eilen: sievästi vatsa pullistuu, hymynkare sirittää seinää vasten, runoilijattaren orgasmi ottaa vauhtia tulesta joka sitkeästi jumputtaa kynttilöiden päissä. Yö on päivän tähteet, raapiva sade nimikoi ikkunaan "Huonon naisen talo", se on runoilijattaren koti. Kaava on sama jokaisella: kantti kertaa kantti, paina pääsi siihen. Hän kuvitttelee sairaanhoitajatarta yövuorossa, paijaamassa vanha...

Hänen kätensä oli pieni ja kosketus kuin siron linnun nokkaisu. Teki mieli ottaa kunnolla kiinni ja rutistaa esiin sanoja ja niiden mukana tunteita ja voihkaisuja. Pelkuri minussa nousi, en uskaltanut sanoa kuin nimeni ja senkin kuiskaten. Kaksi meitä siinä oli, varjoja kaksi seinällä, ynnä yksi häilyvä rakastaja päidemme yläpuolella. Ehkä ensi yönä katsoisimme samaa unta, samasta miehestä, ehkä siinä huutaisimme kuin toistemme kaiut järvellä. Soutaisimme vierekkäin samaan suuntaan, kumpikin omassa veneessään, tiukasti mutta sulassa sovussa. Saarella pystyttäisimme teltan ja oi kuinka siinä olisi hommaa. Selät vastakkain painaisimme päämme kunnes kääntäisimme kylkeä ja siinähän se olisi, toisen nenä, sitä voisi hieroa omaansa. Kesakkoja ja syntymämerkki, kuin kartta ne piirtyisivät eteeni. Sitä pitkin minä kävelisin kaupunkiin ja heräisin, olisi taas marraskuu, kuukausista se syntymättömän sikiön värinen.

Nainen kastaa siveltimensä kaamokseen, tulos on mustaa ja harmaata. Taulu on liian aikainen sana, ensimmäiset vedot antavat lupauksen. Työhuoneen lattialla koira heiluttaa häntäänsä, itseään, käy sitten makaamaan vatsa ylöspäin. Pikkuhiljaa kaamos täyttää tilaa, on vaikea nähdä ilman taskulamppua ja se naiselta puuttuu. Seinistä kiinni pitäen hän poistuu, ulkona on vähän niin kuin valoa. Koskematon, seisahtunut marraskuu, ja koira kusee maiseman kiinni.

Se oli se lauantai-ilta kun vesi piiskasi ja myrsky soi. Otit auton ja vähän viiniä, lähdit, matkamies. Siitä kuinka ruska maalasi et huomannut mitään, siitä kuinka radio pauhasi et kuullut mitään. Aikeesi oli selvä, pääsi ei, tänään olisi viimeinen päivä. Otit vauhtia moottoritiellä, koska tulisi vastaan se suurin mahdollinen rekka, viimeisistä viimeisin? Tuskin muistat hengittää ja kyyneleet! Ajat kunnes tie loppuu, autot loppuvat, ja on vain hetki. Avaat oven, kuinka jalkasi tutisevatkaan. Istut maailman reunalle, sytytät tupakan, tämä on elämän, ei kuoleman päivä.

Suomen ainoa lavarunousfestivaali W/ord esittelee kolmipäiväisen ohjelmistonsa aikana 7.-9.11.2013 Cafe Mascotissa (Neljäs linja 2, 00530 Helsinki) Euroopan kiinnostavimpia sanataiteilijoita spoken wordin, runouden, rap-lyriikan ja laulaja-lauluntekijäperinteen parista. Kolmipäiväinen W/ord-festivaali pitää sisällään lähes neljäkymmentä esiintyjää kaikkiaan kuudesta eri maasta. Myös kotimaiset kärkinimet ovat vahvasti edustettuina. Toista kertaa järjestettävän festivaalin pääesiintyjäksi on varmistunut Englannin merkittävimpien lavarunoilijoiden joukkoon lukeutuva Martin Daws sekä huippusuosittu ruotsalainen spoken word -artisti Oskar Hanska yhdessä rap-tuottaja Gus Van Hornin kanssa. OHJELMA 7.11. Musta Kissa / Kiila-klubi (Suonionkatu 1) klo 17-20 (vapaa pääsy) Esa Mäkijärvi Jarkko Jokinen Kati Neuvonen Raisa Sungurova Mush Nadi Valeri Mikor (Alikov) Jan Rahman Juontajina Esa Hirvonen ja Ville Ropponen  7.11. Cafe Mascot klo 20.00 (liput 4 euroa)...

Hänellä on simpukka kaulalla ja huulipunaa. Hän ei kävele, mutta tanssia hän on osannut aina, sateella ja parketeilla. Hänestä on tärkeää lukea kirjoja, varsinkin runoja ja vanhoja, kuluneita tietokirjoja. Hän miettii sanansa tarkkaan, on ujo niin kuin ujot vain voivat olla. Hän etsii vastauksia ja löytää niitä joskus, piilottaa ne aamulla rintaliiveihinsä. Niityllä hän kävelee kuin yliopiston käytävillä, lanteet kuin laineet ja pyörivä peppu. Olen ihastunut häneen, kuten voit jo ehkä huomata. Jos katson häntä silmiin, näen siellä kyyneliä ja suuria laivoja. Juomme joskus tilkan viiniä, se saa ihokarvamme sekaisin. Hapuilen, suudelma on pieni täyttymys ja suuri lupaus. Jos kaipauksessa voi elää, jos siihen voi kuolla, niin tämä on se hetki.

Runokuu loppuu, voi ei.. Osallistun tänään Runomaratonille Ravintola Kaisaniemessä monen muun ihanan runoilijan kanssa, lisätietoja täältä.

Neljä tuntia yöstä näyttää kaksi innoittavaa unta, aamu haukottaa ja on lipevä. Lapsi on valmis tulemaan, vain mies uupuu. Suruisa nainen painaa päätä, hiukset kuin letitystä kaipaava huntu. Sen alla on helppo itkeä, antaa silmien tulvahtaa. Aurinko kuumottaa selkää, aistit kirkuvat hopeaa ja naisen täyttää tyhjyys ja sen nälkäinen tuulahdus. Kun jalat avaa, antaa maailma rakkautta. Mikä helpotus, ajattelee kulmakunta, tämän nainen osaa parhaiten. Ja kuule, kyllä se lapsi tulee, kehrää rinnoillasi kuin leijonanpentu, sillä kissa on liian pieni ja hatara.

Kesäaamu on kapallinen ohutkuorisia perunoita ja vähän vetistyneitä mansikoita odottamassa syöjiään. On hiljaista, ei edes yksinäinen lokki konsertoi, kerro päivän uutisia. Laitan radion päälle, aamujuontajat eivät vielä ole hekään äänessä. Tämä hetki on kuin väsynyt mutta onnellinen. Naapurissa nukutaan, se kaunishiuksinen tyttö näkee ehkä unia hevosista, rohkeista hypyistä metsässä. Ehkä hän herää kohta, laittaa käden teepaidan ja pikkuhousujen väliin, juuri siihen lämpimän ihon kuperalle osalle. Olisinpa siellä niin puhaltaisin näkymättömiä saippukuplia hänen pisamiensa liepeille ja nauraisimme yhdessä kutitusta. Taulu seinällä todistaisi sanatonta hippaa ja me olisimme lääkärileikkisiä lapsia jälleen. Toinen naapuri valmistuu lähtemään töihin, kiroilee aikaista herätystä keskellä heinäkuun valoa. Matkan päässä odottaa hikinen toimistohuone ärhäkkään tuulettimen yrittäessä parhaansa. Jotakuinkin hitaasti mies saa kahvin kuppiin ja kupin suuhun. Lehti kynnyksellä kuiskaa huoment...

He ovat tyttöjä, he ovat poikia, he ovat eläimiin kietoutuneita saven olioita. Museo nostattaa karvat pystyyn, ympyröimme toisemme verenpunaisella. Leikin nimi on Peili, hippaa ei saa juosta ettei kaadu. Videot puljaavat loputonta kaunistarumaa, murtunut varpaani sinertää, kukertaa. On vaikea astua, minä katson sekä musiikkia korville. Kaksi viikkoa ja kärpäset saapuvat, toukat kiemurtelevat lihassa, ainoana säilyvät ranskalainen juusto ja leipä. Mitkä pidot, voisi sanoa.  

Uusi runokokoelmani Sylikissat (ntamo) on nyt julkaistu. Tilaukset täältä. Ja keikkaa pukkaa: Helsingin runokentällä paikkansa vakiinnuttanut Kiiski Open Mic -klubi jatkuu olutravintola Vastarannan Kiiskessä (Runeberginkatu 26, 00100 Helsinki) perjantaina 31.5.2013 kello 19.00. Toukokuun avomikitykset sanailevat lämpimiksi runoilijat Vilja-Tuulia Huotarinen, Kati Neuvonen, Marianna Kurtto sekä Ronja Salmi. Kutsuvieraiden jälkeen kuvio on yksinkertainen: kaiva runosi, rap-lyriikkasi tai vaikkapa laulusi esille ja esitä ne muille! Tapahtumassa ei olla tarkkailtu tiiviisti kelloon open micin aikana va . an jokainen saa esittää settinsä loppuun, harkintaa kuitenkin käyttäen. Illan juontaa Helsinki Poetry Connetion -kollektiivin perustaja Harri Hertell yhdessä runoilija Riikka Heinosen kanssa. Tapahtumaan on vapaa pääsy. Tervetuloa! Lisätiedot ja haastattelut: Harri Hertell, kulttuurituottaja (AMK) hkipoetryconnection@gmail. com http:// hkipoetryconnection.blogspo t.com/  

En saa unta. Uni ei saa minua. Kuiskaan maailmalle salaisuuden: xxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxx. Kohta sen voi huutaa ja sitten huudankin lujaa! Kerran oli tyttö nimeltä Riina joka teki levyn jonka nimi oli Valveilla unessa. Hän katosi Intiaan. Tähti joka ei halunnut syttyä. Minä katoan kotiini, joka ilta ja jokaikinen yö. Silloin kun uni tulee, näen lapsuuden kuvia: hevosia ja vanhoja tuttuja. Näen hänet jota ihastin. Tulee hyvä olo, aamulla on levollista. Varpaita kylmentää. Olisi villasukkia häneltä joka unohtaa. Minut ja ehkä nimensäkin. Pelottaa. Palataan asiaan myöhemmin. Nyt en kestä. Kello on aamun puolella, minä aikaa vastaan. En keksi mitään nokkelaa. Auts.

Pitkä alkusoitto kuin huhtikuun venyvä luminen kesän odotus. Naisen sivellin maalaa mustaa eikä peto anna periksi, muriseva pantteri hahmottuu, naisen melkein pelokas käsi ei voi lopettaa. Pedolle tulee ystävä, naamio nimeltä kuolema ja sitäkös nainen vasta pelkääkin. Uhmakas on katse, uhmakas käsi, maalaus valtaa seinää, peto ja naamio kasvavat eikä kevät anna armoa. Sängyssä nainen makaa ja antaa itkun tulla, yö on liikaa, sen voi haistaa eikä nurkan takana viheltävä uusi vuodenaika anna toivoa. Peto ja naamio, nälkäiset viholliset, syövät sivellintä, rouskuttavat, niin on oltava ja nainen antaa periksi. Tulkaa.

Nainen nielee suuhunsa turkoosia vettä, suolaa on liikaa, oksettaa. Rannalla tuuli hulmuttaa hiuksia ja naista, veteen voi piirtää viivan ja hiekkaan. On naisen vapaapäivä, vesi huuhtoo nopeasti viivat ja ajatukset, turkoosikin on väreistä vapain. Rusketus iholla ja vaaleat kivet, pieni mekko siivosti viikattu, lokit etsivät seuraa sinne tänne syöksyen. Kehystetään tämä päivä, nainen kuiskaa, tehdään vapaudesta näyttely. Otetaan tuo laiva, siivistä sulat kunnes syötämme kivien sijasta toisillemme hattaraa. Seuraavana aamuna appelsiini antaa mehua, nainen puristaa sitä kuin itseään tai sientä. Mädäntyvä hedelmä on oiva aihe; sitä ei voi ylittää, sitä ei alittaa, täytyy mennä lävitse. Nainen luonnostelee, iltaa kohden hiki pisaroi kun työ kasvaa, puhkeaa aiheesta läpi. Näen jo pitkälle, nainen huomaa, silittää appelsiinin pintaa, eilinen kuin orastava nuoren tytön rinta on eilinen.

Nainen ei maalaa tauluja, hän silittää kissaa ja keittää soppaa, antaa miehelle tilaa. Käden alla kankaalla mies lihoo, kissa kehrää, sanomalehti rypistyy. Iltaisin nainen katsoo työtä, öisin näkee unta jossa sivellin on hänen kädessään. Olisi kukkia ja niitty, olisi paahteinen päivä ja perhosia. Kevyitä väripeitteitä ja hentoa viivaa. Olisi uusi päivä ja aina uusi päivä, syntyisi näyttely ja sille yleisö. Olisi hyväksyvää hyrinää ja punakoita poskia eikä miestä missään. Mutta aamu tulee, otsasuudelmat, mies haisee silakoilta ja eilisen oluelta, kangas pingottuu ja vain kissa osaa lukea unelmia. Runotorstai2  

Katveessa viidakko sirisee, keskellä tiikeri ja hevonen taistelevat, mahdotonta sanoa kumpi on kumpi. Hyvin heikkoa viivaa, muste kuin verivana valuu, nainen rypistää kulmiaan. Vaikeaa on saada kiinni liikkeestä, äänestä, vaikeampaa tietää kumpi voittaa. Tunteja ne jatkavat, päiviä, tiikeri ja hevonen eikä kumpikaan ole avun tarpeessa. Silloin nainen päättää: hevonen voittakoon ja maalaa tiikerin alakynteen. Ei se kuollut ole, vaan vapaa, hevonen vangittuna siveltimen alle.  

Nainen kuorii eläimeltä lihat kunnes jäljelle jää kallo. Hän halkaisee kukan, ottaa siitä tuoksun, maalaa kallolle silmät ja vihreää. Tuoksu valuu, väri valuu ja kallo ulvoo totuuksia sieraimistaan. Hys hys, nainen kuiskaa, kuunnelkaamme sadetta, sen kaikkia sekoittuneita muotoja. Illan tullen kallo herää, kerää ympäriltään pisarat; kyyneleet, sateen ja värit, keittää niistä puuroa ja kutsuu naisen syömään. Tämä ei ole vaikeaa, tämä ei ole helppoa, hengitämme vain samaan tahtiin vaikka se sattuu. Ethän enää nukahda aurinkoon! Mutta niin he tekevät, kuolevat siihen kuumuuteen ja naisesta jää jäljelle vain kallo.  

Maalari oli rakastunut hevosen silmään ja katosi sen sisään päivittäin. Oli metsäistä pimeää, oli muistoja lapsuudesta, yksi vanha kaupunki, palanut suu. Maalari täytti taskunsa ja palasi, silmät siristivät valkoista vasten. Oli täytettävä koko hevonen, sen värähtelevät ääriviivat, runoutta vaahtoavat kyljet. Hän maalasi toisen hevosen ja toisen ja niille punaisen varsan. Hän oli löytänyt mielentilan, kopisevan lauman laukata yhdessä, olla yhtä ja toista.   

Hän ottaa kaiken irti värityskirjasta, laittaa viivat uuteen järjestykseen. Korvan irti leikkaaminen on kivuliasta liioittelua, hän tahtoo säilyttää kuulonsa ja myöhemmin pistää hakaneulat niistä läpi. Musta tulee taas, kausittain uljaita hevosia, laukkaamassa niityt rikki ja paperit halki. Kun ei ole lohtua on sivellin, kun ei ole sivellintä on sormivärit.

Levoton maalari leipoo pojan, rusinoiksi laittaa kriitikkojen silmät. Mut hei, pidetään tauko, keitetään kahvit, syödään pulla parempiin suihin. Jännää nähdä uusin silmin. Levoton maalari piirtää kuvan. Nieleskelee sen lempeää kauneutta. On sopivasti eksyksissä että vire säilyy. Tuskin lukee eilisen lehteä, peilistä katsoo uusi kausi. Levoton maalari ei jaksa enää istua, laittaa pilkkuja paikoilleen. Jos oikea käsi vapisee on jatkettava vasemmalla. Ei tarvitse sekoittaa mustaa, sitä valuu vatsanpohjasta ja niskasta, sisältä kumpuaa koskettava öljy.