Rakkaudella, tietenkin

Uni ei tule tähän kaupunkiin, kättäni pitkin kiipeää pieniä pajunkissoja. Olen kuunnellut simpukasta meren kohinaa, ottanut vastaan vaikeasti tulkittavia pelin sääntöjä. Kaupassa myydään jo joulukalentereita, vuosi on sekaisin vai olenko se minä? Kirjoitan tähän muiston. Se on rikki ja repaleinen. Jäätelötötteröni putosi lattialle, itketti kattoon asti, kasvoin sinä hetkenä läpi. Kyyneleeni läpsittiin pois kämmensyrjällä, hajuvesi oksetti ja sairastuin. Tahtoisin elää tämän yön, muodostaa ketjureaktioita, happimolekyylejä ja kemian tunnilta tuttuja räjähdyksiä. Siinä koeputkessa ei hedelmöittynyt lapsi, siinä syttyi tulinen runo. Tiedän kuka sinä olet, tiedän kuka minä olen, kauppaamme toisiamme torilla. Kappalehinnasta voidaan sopia, kimppu lähtee halvemmalla. Maalaan siniset silmät, omenalle posket, nöpönenäksi pistän rusinan. Ja aah, kuinka muodostuu jonoja. Otan sinut, ensimmäinen, otan rajusti ja ajan kolarin. Puu on pahana, pistää vastaan mutta minä olen ovela. Nälkäinen mies kop...

  https://www.ntamo.net/product/966/kati-neuvonen-annan-turkkini-kasvaa-2021

http://maunulatalo.fi/?p=6078 Olen mukana Maunulan ja Kannelmäen kirjastojen Turvarunoja-näyttelyssä. Ohessa linkki virtuaaligalleriaan.

Veden äärellä aallot tulevat kohti ranta katoaa istun ja hengitän lokki lentää taivaan poikki silmät kiinni kuulen sen nauravan yksin niin kuin minäkin vatsani kohoaa kevysti sisään ja ulos viime yönä sinä teit samaa näin tähtiä katon läpi

Taskuistani alkaa kasvaa kukkia, sekä sisään- että ulospäin. Mitä syvemmälle ne kasvavat, sitä ihanampaa on kutina juurien alla. Ne houkuttelevat myös mehiläisiä, mikä on hiukan kiusallista, mutta niiden kanssa oppii elämään, vähän niin kuin miesten. Kätevää on, että kukkaseppeleisiin on tarvikkeet omasta takaa, ja voin kääriytyä niihin kokonaan, kun muut laittavat ne vain päähänsä. Yllättävää oli, kun kirkon läheisyydessä minulta tultiin pyytämään kimppua sekä haudalle että morsiamelle, mutta suostuin, tietenkin, en koskaan ole ollut pihi. Olen suunnitellut että tulevaisuudessa myisin kukkiani kadunkulmissa, olisihan se elanto sekin. 

Iholleni on alkanut muodostua taskuja, en tarvitse vaatteita enää. Se on kätevää, se herättää kateutta: pikkuhousut jalassa ei muutenkaan saisi nukkua, näin poikaystäväni minua valisti. Rinnat hölskyvät ilman rihmankiertämää, kädet on mukava työntää taskuihin, leikkiä että ei herätä pahennusta tietyissä piireissä. Mutta pitää harkita tarkkaan mitä taskuihin laittaa, ei ainakaan pieniä kiviä, ei mitään terävää, eniten pidän pumpulipalloista ja hattarasta, se liimautuu ihanasti ihon pintaan. Jalkoihini ei muodostu taskuja, joten kenkiä aion pitää ihan turvallisuussyistä. Se erottaa minut eläimistä, enkä kyllä tiedä muita taskullisia eläimiä kuin kengurun. Ehkä voisin muuttaa Australiaan, mutta siellä on ne metsäpalot. ehkä jos laittaisin taskuihin pienet vaahtosammuttimet niin voisin selvitä. Muodiksi asti minusta ei ole, ratsastan vain yksilöllisesti aallonharjalla. Olen pieni ihme. Olen ihme. 

Runokissa Saima avustaa kirjoittamisessa.

Minulla on uusi musta muistikirja. Aion kirjoittaa havaintoja, joka päivä, täyttää päiväni salaisilla katseilla. Aamulla sängyssä: Meitä on neljä, kaksi meistä eläimiä, loput jotain siltä väliltä. Yksi on kuolannut tyynynsä märäksi, yksi rapsuttanut tatuoinnin kohdalta lihasta punaiseksi. Minua väsyttää, nousen yhtä hitaasti kuin mansikka punertaa kesällä poskensa.  Suihkussa: Saippua on liukas käärme iholla, kainalokarvat kasvavat kiinni kulmakarvoihin, minusta on tulossa kolmas eläin. Bussissa: Viereisen penkin matkustajalla on lyhyet sukanvarret, niissä vaaleanpunaisia kuvioita, iholla pilkottaa tatuointi, en saa selvää mikä se on. Tekisi mieli kysyä. En kysy. Töissä: Vastassa on hyökyaalto. Jos tekisi mieli hukkua, hukkuisi. Ruokatunnilla: Edessä oleva lappaa lautaselle salaatinlehtiä hartiavoimin. Minun voimani tulee jostakin muualta. Minun voimani tulee jalkojen välistä. Töiden jälkeen yksillä: Päässäni poreilee, ihmisten ilo on lasin takaa katsottuna yhtä aitoa ...

Aion kirjoittaa rakkauskirjeen kadun jokaiselle miehelle. Aloitan naapurin Seposta, jatkan rappua ylöspäin ja sitten seuraavaan taloon ja seuraavaan. Onhan siinä puuhaa, käteeni alkaa sattua, mutta kipu ei ole niin paha kuin silloin kun aloin tatuoida kehooni rakastajieni nimiä. Sanoit että älä kasvoihin, se olisi mainostaulu ja houkutin ja pelotin ja hajotin, ja minä uskoin, kerrankin, sinua. Mutta niihin kirjeisiin. Jokaisen aloitan samoin sanoin: "Sinä rakas, hohdokas, komea ja älykäs. Emme varsinaisesti vielä tunne, mutta haluaisitko tutustua?" Sitten jaarittelen laveasti kuinka ihana ja hunajainen olen, liioitellen vain hiukan. Tatuoinneista en kerro, se jääköön seuraavaan kertaan tai siihen asti kun tapaamme. Sillä tavata minä aion, kadun jokaisen miehen, tehdä tukkimiehen kirjanpitoa sänkyni reunaan ja muistiinpanoja pieneen mustaan vihkooni. Mutta entäpä naiset? Rakastan minä heitäkin, mutta kehoni on jo täynnä tatuointeja, käteni kipeä kirjoittamisesta, ja naise...

Pesen mekkoa vedessä, hankaan sen helmoja ja poimuja. Lika lähtee ja leviää, minä olen viittä vaille valmis. Rannalla satukirjan sivut heiluvat tuulessa, Saapasjalkakissa on minulle vieras, mutta aion tutustua siihen kunhan saan mekkoni puhtaaksi. Viikon kuluttua tahtoisin jo luovuttaa; ei tule valmista mekon pesemisestä. Olen alkanut saada seuraajia, uteliaita ohikulkijoita, jotka pysähtyvät katsomaan ja rohkeimmat kysyvät mitä teen. On nälkä, janokin painaa ja väsymys, kädet ovat kylmät ja punaiset. Talvi on tuloillaan, eikö tämä ikinä lopu? Viimein, ensimmäisten lumihiutaleiden putoillessa hiuksiini, olen valmis. Pujotan mekon päälleni, hytisen, mutta olen tyytyväinen. Vahva, voimakas, vahva, voimakas, hyräilen kun astun kiveltä kivelle rantaa pitkin kohti kaupunkia. Olen jo unohtanut miksi mekkoa pesin. Ehkä se liittyi niihin kotibileisiin kolmekymmentä vuotta sitten, kun tulit ja tungit sormesi sisääni vaikka en sitä erityisemmin tahtonut. Näen unia siitä vieläkin, siitä ja...

Mene kävelylle, älä eksy sortuviin autiotaloihin, ja palaa aina takaisin. Anna auringon tulla uniisi, älä välitä kirkkaudesta, nuku hullun unta. Rakasta niin kuin kuolemaa ei olisi. Annan tässä elämänohjeita vaikka syyt siihen ovat vähäiset. Olen minä nähnyt ruumiinavauksen, häät ja hautajaiset, synnytyksen ja itkenyt monet itkut, joten uskallan kuitenkin merkitä kirjoitukseni sireenillä ja vilkkuvalolla. Olen tirehtööristä seuraava, tulennielijä ja karvainen nainen, ja täällä haisee savu! älä kävele sortuviin taloihin. Pyydän että naapurit lakkaavat sen hakkaamisen, kantavat puita takkaan, tohdin olla lämmin sinua varten. 

Kun on kulkenut sylistä syliin, ei aina tiedä kenen luona pysähtyä, kenen luokse jäädä. On vain yksi tapa selvittää oletko se sinä, jonka käsien suojassa haluan kehrätä; tee sinä nuotio, niin minä herätän puista linnut. Sulata sinä järvi niin minä olen uimassa siellä, eikä kukaan voi sanoa ettei rakkautta ole. Tästä alkaa alku, tähän loppuu loppu, välillämme kulkee vuoristorata, enkä minä välitä että kyydissä kirkuvat vieraat lapset. Ennen oli sinimustaa, nyt näen auringon nousevan, ennen oli mustelma, nyt hymykuopassa ruusunnuppu. Levitän sinuun hilloa, voitelen molemmin puolin. Ota minut kuin uusi aamu, avaa silmäni näkemään ja korvani kuulemaan, kieleni maistamaan ja nenäni haistamaan, sano että leppäkertun pesä lapsuudesta on sittenkin totta, että uskoni ei ole turhaa. Joka sunnnuntaiaamu minä itkin, mutta nyt se on ohi, olen kohdannut omani.

Runonevan haaste: öljy Oliivipuu painoi mustana tytön sylissä, se tahtoi kasvaa läpi helmojen ja vatsanpeitteiden, varjostaa kasvot ja kulkukoirien reitit. Yhden korvasta roikkui mukana vain riekale, se muistutti minua kodista, ja punaiset kukat taloni yllä lakkasivat lohduttamasta kun tarpeeksi kauan olin itkenyt. Ja kuinka se aurinko ja kuinka se meren loputon vastaansanomaton voima, ja ne sadat pienet muurahaiset puutarhassa ja se kuinka onnetonta oli huomata että maailman äärissä oli sittenkin liian lähellä. Nuori minä olin ja aivan liian käytetty sinun rakkaudenleikkejäsi varten, sillä vaikka hiuksemme ja ihomme ja silmämme olivat eri väriä, oli tuli sisällämme sitä yhtä ja samaa, lapsesta asti öljyllä ruokittua palavaa ja sulavaa, polttavaa ja satuttavaa. Eikä siihen auttanut sammutuspeite, ei palohälytin suojannut kun marssimme toistemme tulta päin, vammat iholla paljastivat karrelle poltetun sydämen. 

Haluan lähemmäksi unta, sitä jossa sukupolvet kohtaavat, jossa halut ja hajut yhtyvät, ovat samaa. Kermalla voisi valella ihon, hidastaa liukkaat liikkeet, hämmentää katseet. Jotain pistävää nousee kurkusta ja taskusta, nöyrä on tähän täysin sopimaton sana. Tuntea liikaa, tuntea liian vähän, kitka välissämme vaatii turvavyön ja annoksen alkoholia. Mitä siellä toisessa kaupungissa tapahtuu, se on vielä arvoituksen kaltainen. Paketoin kaiken vanhan, ja höpsistä, kyllä ihmisistä voi luopua niin kuin puhki keitetyistä kattiloista. Aina voi löytää uuden, vispata kerman, kutsua kylään, valella auki totuuden. Ja hän huutaa: "Auta armias, sattuu, olenko tyttö vai poika, en muista sitä enää, olenko mies vai nainen, olenko ihmisen näköinen ollenkaan, olenko viemärinsä jättänyt rotta?" Minä en pidä rotista, vien hänet ulos, arvaan että sanomista tästä vielä tulee. Talonmies rypistää kulmiaan, taasko on laitettu linnuille ruokaa, kutsuttu rottia kylään, vaikka säännöt sen ehdottomas...

Tilassani, tilallani yöllinen runoilija kirjoittaa hankaa päätään pyyhekumilla ja tilaa kupin teetä unohtaa ettei ole kahvilassa leivos mukaan ja tilkka maitoa vieressä uskollinen koira-kissa-lintu murisee-hurisee-tsirpittää kuin luonto olisi läsnä astunut vuosisadat sisään ikkunasta vuotaa laineita niiden mukana kaloja, tulva on pahana tänä vuonna niin kuin äiti sivaltaessaan runoilijaa poskelle Energia valuu raajoista lattialle keho kutistuu ja rypistyy eikö täällä saatana saa syödäkseen unohtaa että tämä ei ole kahvila unohtaa että tämä on makuuhuone joka pitäisi pyhittää nukkumiselle senkin lahna, hän sanoo nainen kääntää kylkeä moksiskaan on kirosana flanellipyjama paitulin kanssa lopun alkua "mennään ilon kautta, hei" kuiskaa naapuri postiluukusta lehdenjakaja kirjoittaa vielä uutisia rapussa, on kylmä Niksi: suutele kumppanisi taipeet aamun illoin, niska, kaula, vatsa älä pyydä vastapalvelusta ja iltapäivällä valaistut

Opettaja sanoo: Laiva on lastattu. Minä hyppään kyytiin, siellä on turvassa kun vesi nousee. Hyvä näköala: Naapuriluokan ihastuksen avara kaula-aukko, sen mielikuvitukselliset, kumpuilevat mahdollisuudet. Hupsu onnettomuus: Purin itseäni kieleen, vaikka tarkoituksena oli juoruilla itseäni kauniimmasta tytöstä. Aikataulu: Jotain mitä ei ole kehystetty, vaan se antaa rytmin päivälle niin kuin sydämen tahdistin. Taitava soolo: Kapulat rumpalin kädessä hakkaavat kovemmin kuin alakerran äijä vaimoaan lauantai-iltana saunan jälkeen. Hurja tapaturma: Mustelma kädessä syö sisäänsä sormet ja kyynärpään, pullottaa sitten kuin joulupukin täyteen ahdettu vatsa. Suoran lähetyksen vaaroja: Liian tuttavallinen juontaja työntää kätensä haastateltavan arkaan paikkaan, seuraa puistatus, oksennus ja täysin hallitsematon nenään kohdistunut tirvaisu. Kiireinen päivä: Aamulla vituttaa, päivällä vituttaa, illalla tulee kuumeinen kiima, jota ei hallitse kuninkaatkaan.

Minusta voisi tulla a) automaalari. Maalaisin kaiken punaiseksi, kukkaiseksi, hilpeäksi, lapselliseksi. Mutta en pidä autoista. b) Karjapaimen. Ottaisin kiinni pienet sonnit, silittäisin niiden kosteita turpia ja päästäisin ne sitten vapauteen, vapauteen, vapauteen... c) Lääkärinhoitaja. Laittaisin päälle sievän valkoisen hamosen ja päähän hilkan, auttaisin lääkäriä pelastamaan potilaita ja illan tullen menisin sydän särkyen kotiin. Sillä lääkäri ei rakastaisi minua. Hän ei rakastaisi minua, koska olisi turhan tärkeä mies, vailla kykyä tulla minun unelmiini. Hänellä olisi känsiä kädessä, niin kovasti hän hoitaisi potilaita, mutta omaa sydäntään hän ei osaisi parantaa. Ja vaikka minä puhuisin hänelle kukkasin ja helein kielin, ei hän pehmenisi, ajaisi vain pois mersulla tai bemarilla tai volvolla, tukkisi ajotiet kuin kova rasva verisuonet. Haluan antaa teille salaisuuden: piirrän sen tähän lapsuuden sottaisilla tusseilla, samalla väriä lipsuu yli minun sormiini ja yhä käsivarsii...

Pesässään susi katsoi peiliin ja totesi: haluan pukeutua naisen nahkoihin tänä yönä. Se lähti polkua pitkin metsän reunalle ja katsoi siitä kaupunkiin. Teki mieli ulvoa, mutta ääni paljastaisi sen aikeet, oli parasta olla hissun kissun ja katsoa mihin katu johtaisi. Ravintolan ikkunasta susi näki paljon kauniita naisia, kenen tahansa nahkoihin pukeutuminen tekisi sen onnelliseksi. Mielihyvä tuntui jalkojen välissä. Enää pitäisi saada yksi naisista kiinni. Sulkemisajan jälkeen naiset lähtivät eri suuntiin, toiset pikku parvina, toiset yksin, jotkut käsi kädessä miehen kanssa. Susi lähti seuraamaan yksinäistä blondia. Se oli helppoa, vauhti oli hidas eikä nainen katsellut taakseen. Kotiovella susi iskisi. Hellästi susi riisui turkkinsa, vaihtoi sen naisen nahkoihin. Oli pimeää, eikä nainen ehtinyt vastustella. He katsoivat toisiaan heikossa katulampun valossa, nainen susiturkissa ja susi naisen nahkoissa. 

Portilla kohtaan sinut, sinä olet lapsi, sinä olet yksin, sinä et osaa lauluja etkä piirtää. Minä katson sinua ensimmäisen kerran, nielen kyyneleitä ja vastalauseita, hankaan ripsiväriä ja mustelmaa käsivarressa samalla raivokkuudella etkä sinä vastaa sillä sinä et osaa puhua sinä et osaa puhua, laulaa tai piirtää et tanssia, näytellä tai leikkiä prinsessaa Mutta minä olen nyt se aikuinen kerron sinulle että aurinko luo varjoja pilvet sadetta jalanjäljet hiekassa ovat ehkä suden mutta kuuluvat meille ja pian me voimme kaikki ulvoa yhdessä nuotion ympärillä tai kuuta tai sitä että sanoja ei tarvita Me olemme yhtä ja kahta ja kolmatta olemme samaa sukua ymmärrämme että tästä alkaa uusi satu: "Oli vimmainen leikkisyys, oli valoisa lapsi, oli hehkuva, rohkea vapaus. Minä luotan sinuun, yhdessä meillä on voima!" Ja sinä kuuntelet hymy alkaa suupielistä ja hivuttautuu silmiin, kunnes me makaamme nurmella ja käkätämme eikä sille tule loppua niin k...

Sadassa talossa asuu sata naista joilla sata runoa. Minä olen yksi heistä, olen ensimmäinen ja viimeinen ja se yksi siinä välissä, ja minun runoni ovat kuin syvälle työnnettyjä napakoruja, hiertäviä ja kiiltäviä ja vailla vanhempien hyväksyntää, vaaleanpunaisia cowboy-hattuja mustavalkoisilla rajaseuduilla ronskien miesten hikisissä päissä. Ja ne sata naista liehuttavat hameenhelmojaan kuin lakanoita ja lippuja, onkivat paljain käsin ja avojaloin ikkunoista sisään miehiä ja niiden harhaluuloja, luuloja siitä että ovet ovat tulemista varten ja naiset samoin. Viime aikoina, ja voi niin viime aikoina, olen haistellut kadulla tuntemattomien vauvojen tuoksua, huomaamattomasti hivuttautunut lähelle ja nuuhkaissut pehmeää poskea, kuvitellut että se kuuluisi minulle, että voisin viedä sen kotiin ja kirjoittaa sille sata runoa ja antaa sille maitoa sadan naisen rinnoista. Mutta talossani on kylmä lattia, ikkunoista vetää, enkä usko että siellä olisi hyvä vauvan kasvaa, niinpä otan kissan ja ...