Annan perhosten odottaa
Vuonna 1985 olin kymmenenvuotias pojannaskali, rakastin jalkapalloa ja mummon paistamia lättyjä. Tilanne näytti hyvältä, olinhan kadoksissa vain osan aikaa. Tänä päivänä on vaimoni minusta huolissaan, myöhästelen busseista enkä löydä kotiin. Osoitteemme on Ilmarisentie 3, olen kirjoittanut sen käteeni enkä pese sitä koskaan, vaimoni vierastaa minua. Minä harvennan ihmisten rivejä, kaupasta ostan vihreimmät banaanit. Harrastuksiini kuuluu ruuvien kiristely ja runoillat, niissä lähden lentoon, öisin näen unia lumisateesta. Televisiosta katson luonto-ohjelmia, kuinka leijonat raatelevat saaliitaan, enkä koskaan kysy mitä sinulle kuuluu.
Joskus löydät minut. Joskus löydät minut sillan alta. Herätän kummeksuntaa, kerään listaa harvinaisista perhosista, öisin supattelemme ja rapistelen eväspapereita. Vihreässä yöpaidassani sulaudun maisemaan, otan siitä palan ja haukkaan. Aamulla tekisi mieli palata alkuun, mutta vaimo odottaa minua kotona, työ töissä ja annan perhosten odottaa. Seuraavana yönä ja seuraavana yönä harrastan pitkän matkan juoksua, se tuottaa turvaa ja kasvattaa. Koskaan en ole valmis, valmiimpi, mutta valpas olen ja karvainen, miehistä miehisin mies.
Joskus löydät minut. Joskus löydät minut sillan alta. Herätän kummeksuntaa, kerään listaa harvinaisista perhosista, öisin supattelemme ja rapistelen eväspapereita. Vihreässä yöpaidassani sulaudun maisemaan, otan siitä palan ja haukkaan. Aamulla tekisi mieli palata alkuun, mutta vaimo odottaa minua kotona, työ töissä ja annan perhosten odottaa. Seuraavana yönä ja seuraavana yönä harrastan pitkän matkan juoksua, se tuottaa turvaa ja kasvattaa. Koskaan en ole valmis, valmiimpi, mutta valpas olen ja karvainen, miehistä miehisin mies.
Kommentit