Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on tammikuu, 2014.

Runotorstain kuvahaaste

Hän maalaa väreillä hevosen, sen päälle mustaa. Hevonen kurkistaa sieltä takaa, ikään kuin sanoen: täällä minä olen, silitä päätäni varovasti, se voi hajota koviin käsiin. Hän ratsastaa aina iltapäivisin pihan poikki niitylle, antaa hiustensa pudota kuin kruunun. Niityllä musta katoaa, perspektiivi katoaa, jäljelle jää värikäs laaja ääretön meri.

Runotorstain haaste: Aika

Pakenen juoksevia salamantereita. Ne tulevat seinän alta ja menevät sohvan alle, minä kiipeän jakkaralle ja kiljun. Kiljun koko päivän mutta kukaan ei kuule, ei tule. Varpaitani paleltaa, sormiani paleltaa, näen tätä unta vaikka olen hereillä. Yöksi salamanterit ryömivät koloihinsa nukkumaan, minä laskeudun jakkaralta, juoksen suoraan ulos. Minulla ei ole vaatteita, yö on musta ovi. Lammella pulahdan uimaan, sinä tulet rannalle, sanot: aika kuluu, minä kulun, tule niin mennään naimisiin. Sukellan ja kun tulen pinnalle sinua ei enää ole. Suljen silmäni uudelleen, sukellan pidempään kunnes lampi on tyhjä, minä olen täynnä ja kalat hyppivät suustani.

Salamanterin sydän

Nainen istuu olohuoneessa salamanterin sydän sylissään. Seinästä seinään käy hiljainen, näkymätön maailmanpyörä jonka kyydissä ei istu kukaan. Toisessa huoneessa kuopii hevonen. Alakerran naapuri koputtaa kattoon, ja nainen hyssyttää: olkaamme hiljaa ystävät. Talo hehkuu punaisena, on helppo ottaa pensseli ja upottaa. Jos olisi Pariisi olisi se tässä, sama muoto ja väri. Nainen, naisella, naista, mitä jälkeenpäin tapahtuu? Järjestyksen ystävä siivoaisi eläimet pois, mutta ketään ei näy, salamanterin sydän sykkii etäisyyttä ympäristöön, ja nainen, nainen nauraa itkunsa pois.

Runotorstai: Talven taidetta

Nainen kantaa lunta sisään, sekoittaa siihen väriä, maalaa seinälle pedon. Se irvistää kunnes leuka irtoaa, nainen raapii lihat pois, kunnes jäljelle jää vain kallo. Ulkona jää seurailee, tulee ikkunasta sisään, ikkuna on huurteinen silmä. Nainen hautoo synkkiä salaisuuksia, odottaa että mies tulisi. Hän laittaa kallon kainaloonsa, menee pihalle vastaan. Mies pelästyy, tahtoisi juosta karkuun, mutta ottaa halaukseensa naisen ja kallon. Varjoissa lymyilee uusia petoja, he sulkeutuvat taloon kuin linnut pönttöihinsä, talvi on paleleva ystävä. He menevät sänkyyn makaamaan, laittavat kallon väliinsä, se on kuin hiljainen liikkumaton lapsi. Nainen vetää peiton päälleen, miehen päälleen, kallo putoaa lattialle ja vierii sängyn alle. Nainen palelee, mies kuumenee, kallo on neutraali niin kuin vain kuolleen pedon pieni osa voi olla.

Minä, sinä ja peto

Kuulen pedon ääniä. Kuuntelen oven läpi rappukäytävään, kuka siellä lymyilee, en uskalla mennä ulos. Sisällä keitän teetä, hyssytän itseäni, itku on turhaa nyt. Avaan television, siellä leijona raatelee pienempäänsä, kylmät väreet ovat minun. Soitan sinulle, huudan, sinä lupaat tulla. Kun avaan oven, olet puoliksi rikki, mutta se riittää minulle, otan sinua kädestä ja talutan sänkyyn. Teemme pesän ja käperrymme, olemme silkkaa samettia. Pedon äänet hiljenevät, talo rauhoittuu, parhaat palat olemme varjoissa me. Kietoudumme samaan uneen, olemme voittamattomia, kukaan ei uskalla kuin kehrätä. Aamu vaanii meitä, olen sitä varten sulkeutunut, hakkaan seinää kuin moukari. Peto herää taas, sinä heräät taas, kumpi teistä on voimakkaampi.

Peto ja minä

Et tunne minua, en tunne sinua. Kohtaamme kadulla kuin nokkivat pulut. Minulla olisi paljon asiaa, alastomuuteni saa sinut pakenemaan. Kuinka paljon rakkaus painaa, ihmettelen, kuljen selkä väärällä. Tähän on nyt tultu, risteykset saavat hiukseni halkeamaan. Aavistus minussa saa kääntymään vasemmalle. Siellä pantteri lymyää, varjoissa. Haluan ratsastaa pedolla, en sinulla. Karvat nousevat pystyyn, upotan hampaani. Käymme makaamaan vierekkäin, peto ja minä, annamme tuulen hyväillä väsyneitä jalkojamme. Kaipaus on kaukana, onhan peto lähelläni. Kukaan ei uskalla kajota meihin, olemme kuninkaallisia. Metsä, savanni, viidakko, kaupunki, missä asuu eniten petoja?

Runotorstai: Sydäntalvi

Talvella varjot ovat piilossa. Salamanterit ja tiikerit etsivät kotia, pyörivät ympyrää kuin häiriintynyt karuselli. Haluaisin ratsastaa pedolla, kuunnella jazzia korvasta korvaan. Maailmalla eivät tunne minua, pitäisi mennä mantereille huutamaan "täällä minä olen, täällä minä olen". Maali kuivuu käsiini, olen ollut lupaava vuosikymmenen, vatsastani pulppuaa juoksevia noroja. Pensseli on iso käsi, silmä hämäävä ikkuna. Nojaan iltaa vasten, muistelen kesää jolloin varjot ovat huomattavampia, piilopaikat isompia. Puhut, minä tuskin kuuntelen. Pääni osoittaa molempiin suuntiin, sametilla tukin sydämen.

Ensirakkaus

Olen päättänyt tutkia varjoja. Kuka niissä asuu, kuka tuntee ne omakseen. En ymmärrä sinua, et ymmärrä minua. Et aio jakaa elämääsi kanssani. Katkeroiduin siitä vähän, kannan sinua mukanani kuin köyhä afrikkalainen vesisäiliötä päänsä päällä. Minä olen voimakas joten ei siinä mitään. Savannit kiehtovat minua, varjossa kasvaa nukkuvaa elämää. Sitä voisi rapsutella leuan alta jos uskaltaisi. Älä syö kättäni, peto, ota seuraava. Jeepissä ei ole tuuletusta, on vain kaukaa saapuva tuuli. Se tuo korvaani muistoja, sinustakin. Sinäkin lymyilit varjoissa, mutta kaupungin. Öisin sinun tuli kylmä, kipusit lehtiroskikseen nukkumaan. Kellarikomero oli ylellisyyttä. Sinä. Minä pelastin sinut. Kohtalollasi pääsisi lööppeihin jos olisit kuuluisa. Olet minulle tärkeä, yhä. Ensirakkaus kultaa muistot.