Rakkaudella, tietenkin

Portilla kohtaan sinut, sinä olet lapsi, sinä olet yksin, sinä et osaa lauluja etkä piirtää. Minä katson sinua ensimmäisen kerran, nielen kyyneleitä ja vastalauseita, hankaan ripsiväriä ja mustelmaa käsivarressa samalla raivokkuudella etkä sinä vastaa sillä sinä et osaa puhua sinä et osaa puhua, laulaa tai piirtää et tanssia, näytellä tai leikkiä prinsessaa Mutta minä olen nyt se aikuinen kerron sinulle että aurinko luo varjoja pilvet sadetta jalanjäljet hiekassa ovat ehkä suden mutta kuuluvat meille ja pian me voimme kaikki ulvoa yhdessä nuotion ympärillä tai kuuta tai sitä että sanoja ei tarvita Me olemme yhtä ja kahta ja kolmatta olemme samaa sukua ymmärrämme että tästä alkaa uusi satu: "Oli vimmainen leikkisyys, oli valoisa lapsi, oli hehkuva, rohkea vapaus. Minä luotan sinuun, yhdessä meillä on voima!" Ja sinä kuuntelet hymy alkaa suupielistä ja hivuttautuu silmiin, kunnes me makaamme nurmella ja käkätämme eikä sille tule loppua niin k...

Käden vieressä oli käsi, jalan vieressä jalka, suut auki kuin pienillä linnuilla. Kenelläkään ei ollut aikaa lohduttaa itkevää, vain pörröttää nauravan päätä, aidat ympärillä korkeat kuin metsä. Äidit eivät tulisi vielä tuntikausiin, isät vielä myöhemmin, tämä lauma oli saatava pysymään hengissä siihen asti. Ja sitten, aamulla uudestaan. Ja sitä seuraavana, alkaen siitä että kaurapuuroa kasattiin lautasille. Nainen oli tuskin nainen, juuri lapsen kengistä ulos astunut, tahtoi hoitaa parhaansa mukaan: lapset, työn, miehen, kodin, parvekekukat, koiran ja harrastukset. Jokaisen päivän jälkeen hän ajatteli: ei koskaan enää, voisin iskeä tuohoon soppaan kauhan tilalle käsikranaatin, katsoa kuinka räjähtäisi katto ja lapset lentäisivät ulos ja koteihinsa, ehkä takaisin äitiensä mahoihin, ehkä virneeksi isien silmäkulmiin. Mutta sanattomana hän otti vastaan marraskuun, odotti monta kuukautta valoa joka sitten saapui aurinkovoisilminä lautasille. Silloin alkoi lapsilauma laulaa ja tahtoa ...

Koulun pihalla hypätään ruutua lihava tyttö puuskuttaa, jalat eivät kanna tarpeeksi pitkälle maa notkahtelee alla isot pojat nauravat ohimennessään Ope katselee kauempaa tekisi mieli itkeä tuupata tyttöön vauhtia mutta kello soi askarrellaan ikkunaan lumihiutaleita niiden läpi maailma näyttää valkoiselta pulleissa sormissa sakset liikkuvat hitaasti kieli keskellä suuta hahmottuu ääriviiva maanantai kellahtaa kyljelleen haluaa olla lusikassa tiistain kanssa ja niin viikko kuluu, jyrää alleen iloiset, suruiset päivät 

Toivo leikkii hiekkalaatikolla punaisella ämpärillä ja keltaisella lapiolla, kakku toisensa jälkeen kohoaa, pieni käsi taputtaa kunnes maailma on valmis. Kurahousujen alla on mustelma, se on salaisuus johon vain aikuiset pääsevät käsiksi. Yö on pelottava kuoppa, silloin on parasta laittaa peukalo suuhun tai kädet korville, aikuiset mylvivät kuin hirviöt, pullot ja lasit kaatuvat, hetki on venyvä ikuisuus. Toivo katsoo vähän kieroon, isän mielestä tahallaan, siitä voi saada läimäyksen takaraivoon ja ihon kananlihalle. Onneksi on isosisko, joka ottaa syliin ja paistaa lettuja, piirtää hillolla naamaan ja antaa aamulla nenätervehdyksen. Silläkin on mustelma, näkymätön, jalkojen välissä, arasti sykkivä raivoava kaivo. He kiertävät kehää, Toivo ja sisko, odottavat avautuvaa ovea, sen takana olisi niityllä puro ja siinä kaarnalaiva. He matkustaisivat pois, aina merelle asti, kauan, kauaksi, kaukana, sinne ei löytäisi kukaan.

Kodin takana levisi ja havisi puinen metsä, siellä Sylikissa ja Iltatähti leikkivät kun oli valoisaa ja pimeää. Eivät tytöt tienneet kuka puun takaa katsoi, kuka rakensi majaa heidän ympärilleen. Mörkö ja paha mies, voittamaton pari. Tytöt tunsivat silmät selässään, leikkivät kuin viimeistä päivää. Kun oli aika lähteä, he lähtivät, nuket ja niiden sotkettu iho jäivät mättääseen katsomaan. Auto oli musta kuin hautajaisissa, ja sinne he mahtuivat helposti, Sylikissa ja Iltatähti, kirkumaan takapenkille. Matkasta tulisi pitkä, se ei koskaan päättyisi, tai jos päättyisi olisi heillä ainainen yö, kirottu metsä. Mikään ei olisi koskaan ennallaan, vaikka kuinka nuolisi haavojaan.   

Päiväkodissa lounaalla vaikea päätös: maitopeukalo, vesikäsi vai piimäpikkurilli? Opelta näkyy tissit. Jälkiruoka-appelsiini matelee liukkaasti mahaan, 6 -vuotiaan onnea on tietää kuka sun nimi on. Kuka mun nimi on, se on aikuisten ikuinen vaikea kysymys, sitä varten on terapeutteja ja ovia sisäänpäin ja ryppyvoiteita. KUKA MUN NIMI ON?

Jeesus-kerhossa 70 -luvun ruskea nahkaliivi päällä. Näytelmässä uskalsin esittää vain aurinkoa tai kiveä, koska niiden ei tarvinnut puhua. Ope lauloi: Kati-kulta, Kati-kulta, kiva kun oot täällä. En muista käytinkö lettinauhoja, ainakin äiti oli leikannut otsatukan ihmeen vinoon. Pihalla meitä oli pulkassa kolme kun kohtasimme joulupukin, porokin sillä oli. Ison lumikasan päällä menimme naapurin pojan kanssa naimisiin, pappi oli pudota. Sain lahjaksi suuren suuren kuorma-auton, poikien lelu mutta minulle niin rakas. Oksennustaudissa päästin rappukäytävään kun iso karhu tuli kotiin. Myöhemmin rakensimme hylkeenmentävän tunnelin lumeen, mitä jos se olisi sortunut, tappanut meidät kaikki, toppahaalariset. Keväällä kun oli viisi astetta plussaa vaihdoimme hameet päälle: katso, ilman käsiä. Ekaluokalla ihastuin heistä ihanimpaan, näin unia jossa pussasin, taas ilman käsiä. Nyt on otsatukka taas vino, mutta kampaajan trendikkäästi leikkaama. Mitään en osaa ilman käsiä, kädetön, peukal...

Se on niin kesken tuossa hiekkalaatikolla, lapio kädessä ja rapaa poskessa Mikä minä olen siitä sanomaan yhtä kesken minäkin, aikuinen muka Käsi kädessä meitä on vaikea erottaa, minä tosin olen se pidempi rakkaudella tosiinsa liitetyt.

Kukaan ei nuku kun kehdossa laulaa alttovauva. Pimeä on uusi musta, ikkunaan hakkaa sade ja ropina, äiti ottaa alttovauvan ja hyssyttää. Ei auta hyssyttely, keinuttelu tai tuudittelu, on lähdettävä. Maailmankiertueella vauva niittää mainetta, orkesterit soittavat, oopperatalot täyttyvät, yleisö taputtaa seisaallaan ja äiti on väsymyksestä soikea. Oikea tähti, tuo alttovauva!

Mitä sängyn alta kurottaakaan, se kauhistuttaa minua, se laittaa hiukset kiharalle ja suun oolle. Jalkaa ei voi roikottaa, laidan yli laittaa kättä, sänkyvene voi keikahtaa ja näkki napata. Niin kuin isän polvet on istuttu rikki, on minunkin pääni pyörällä eikä sitä ohjaa kukaan. Kun seinään oikein kovertaa reikää, pääsee naapurin puolelle ja näkee alastomia tätejä, jotka varmasti ovat käyneet uimakoulun ja hyppäävät ylimmistä kerroksista. Minä kierrän peittoa tiukempaan ja kikatan, silmät kertaavat peiton tähtitaivasta, maan maalle maata.

Tytön lautasella ruusukaalit kukkivat surullisesti, syöminen muistuttaa pyörrettä johon on helppoa syöksyä, hukuttautua. Äiti, äiti, tulevat lapset vielä kirkumaan, mutta siihen on vielä aikaa, ja tyttö hymyilee monalisaa. Äiti on kaukana täältä, tyttö myyty markkinoilla eniten tarjoavalle, nurkan takana lymyää kuolema. Kun rinnasta painaa tulvii ilmoille unelmia ja suklaan paloja ja lapset tulevat, syövät niistä kaikki.

Joku koputtaa ovellani, se on Alfred Hitchcock joka on muuttanut linnut lapsiksi. Ne tulevat ja syöksyvät kohti, nokkavat kiroilevat kakarat, minä olen juokseva ja kauhusta kankea. Milloin lapsuus on muuttunut, milloin lapset, milloin kadonnut sylistä hohto? Huudan vastalausetta tuuleen, he kohottavat siipensä, lentävät pois. Antakaa kun silitän, antakaa, keinuttaa, mutta ne räkättävät kaukana! Mullistun ja pullistun, hengitän itseni pois, ehkä kohtaamme vielä, olemme syvästi läsnä.