Rakkaudella, tietenkin

Levottomuus saa hengityksen yltäkylläiseen juoksuun, keuhkoissa liikaa happea. Kaksi kuppia kahvia ja pala kakkua. Soitan sinulle sata kertaa, jos vastaisit kerran voisimme rupatella. Ehdottaisin retkeä Töölönlahden ympäri, telttailua hiljaiseen aikaan. Voisimme tehdä lapsia ja jos hyvin käy antaa niille nimiä. Poppaa, opettaisimme, rakkaus poppaa, käärisimme heidät lehviin ja antaisimme meren heijata. Anna mulle tähtitaivas. Rakennetaan raketti. Jokaisessa unessa hampaani irtoavat, ruuvaan ne kiinni aamuisin. On päivänpolttava ikävä, minne ja ketä? Sinä matkustat maailman ääriin, minä kävelen rajalla ja huudan nimeäsi. Niin kuin hento lintu kuulen vastauksen. Vaikka käteni ovat kylmät hikoilen rakkautesi perään. Päätän paketoida joulun, sen koko valkoisen kauneuden. Kuusi on pisteliäs ystävä, muuten kaikki sujuu hyvin.

Hänen kätensä oli pieni ja kosketus kuin siron linnun nokkaisu. Teki mieli ottaa kunnolla kiinni ja rutistaa esiin sanoja ja niiden mukana tunteita ja voihkaisuja. Pelkuri minussa nousi, en uskaltanut sanoa kuin nimeni ja senkin kuiskaten. Kaksi meitä siinä oli, varjoja kaksi seinällä, ynnä yksi häilyvä rakastaja päidemme yläpuolella. Ehkä ensi yönä katsoisimme samaa unta, samasta miehestä, ehkä siinä huutaisimme kuin toistemme kaiut järvellä. Soutaisimme vierekkäin samaan suuntaan, kumpikin omassa veneessään, tiukasti mutta sulassa sovussa. Saarella pystyttäisimme teltan ja oi kuinka siinä olisi hommaa. Selät vastakkain painaisimme päämme kunnes kääntäisimme kylkeä ja siinähän se olisi, toisen nenä, sitä voisi hieroa omaansa. Kesakkoja ja syntymämerkki, kuin kartta ne piirtyisivät eteeni. Sitä pitkin minä kävelisin kaupunkiin ja heräisin, olisi taas marraskuu, kuukausista se syntymättömän sikiön värinen.

En voi pyytää anteeksi surua. Se kietoutuu kaulan ympärille kuin musta käärme, pienet poikaset kiemurtelevat taskuun. Ei ole hyötyä supatella salaisuuksia korvasta korvaan, lopulta viesti katkeaa. On tyyntä myrskyn edellä, on poutaa. Odotan ja siinä on maailmanlopun alkua. (Tekisi mieli kirjoittaa vanhoista akoista.) Kirjoitan kauniista tytöistä, kuinka kerrankin rakastuin kähärään tukkaasi. Vähemmän partaa, enemmän tukkaa. Amerikkalainen tyttö, ranskalainen pastilli. Huokailen. Olen huolissani sinusta, olen huolissani. Älä pure ruokkivaa kättä, älä työnnä kättäsi kaltereiden läpi. Kuuntele kun sanotaan. Lasten kasvatuksesta ymmärrän jotain, turha on työntää korviin porkkanaa. Itken niin kuin olisi ensimmäinen päivä, niin kuin olisin työntänyt pääni juuri jalkojesi välistä. Tänään olet unohtanut nimeni, tänään nimeni on Haluan Olla Yksin.

Olen rakastunut kahteen henkilöön. Toinen heistä on kokeilu ja toinen koira. Muistan kuinka hän oli lapsi ja kieltäytyi lähtemästä päiväkodin kevätjuhliin koska mekko oli väärä. Hän oli jo silloin. Persoona. Pidän heistä molemmista. Toisella on mustat sukat, toisella punaiset. Toinen kirjoittaa paskoja runoja, toinen sulattaa jäätyneitä pakastevihannespusseja lavuaarissa. Minä syön jäätelöä ja kuolaan. Koira lipaisee. En voi ohittaa sinua, hän sanoo. Huomenna lähden junalla kotiin, ja sitä seuraavana, minä sanon. Hän nukahtaa kesken tärkeimmän aktin. Koirapuistossa on aitaan tarttunut keväistä villaa. Aurinko, aurinko, korkealla pilven päällä loistaa jo. Laulamme yhdessä lastenlauluja. On sunnuntai. Kirjoitatko koskaan meistä, he kysyvät, yhteen ääneen. He ovat kaksoset nimeltä Tupu, Hupu ja Lupu. Koira kirputtaa, toinen nuolee pallejaan. Hyvänen aika, sanon kirkonmäellä.  

Sinä kysyt mitä tietokoneellani teen. Kaikenlaista, vastaan. Tottahan se on. Nuolen sitä ja paijailen. Mitä sinä noilla käsilläsi teet, esitän vastakysymyksen. Et vastaa. Tiedän vastauksen. Harjaat koiraa, asennat parketteja, hitsaat metalliaitoja, rakennat mökkejä, kudot, leivot pullaa, leikkaat nurmikkoa, leikkaat umpisuolia, meikkaat morsiusneitoja, meikkaat vainajia, peset selkiä, peset vauvoja, kuorit perunoita, kuorit kasvoja, kannat kiviä, kannat sormustasi. Esmes. Pieni kaupunki asuu minussa. Eksyin tänään kauppakeskukseen. Etsin postia. R- kioski hymyili minulle. Näyteikkunassa poniratsastusta ja pullaa. Yllättäviä siirtymiä. Luin tänään nelisiipisestä lokista. Kuinka montaa nokkaa voi olla? Odotan sinulta viestiä rakas, pullopostia, vaikken koskaan tarkista rantoja. Tästä tulee runo. Tästä ei tule runoa. Mieli on matala, järvi syvä. Soudellaan, soudellaan on kai listahitti. En kuuntele musiikkia. Laulan. Suihkussa otan unet. Sinisiä unia. Vaikka vesi on kyllä väritöntä. Mi...

Sormet murtuvat kuin perhosen siivet, mieli murtuu kuin pisara ikkunaa vasten, minä seison kauempana ja katselen. Ulkopuolella on kylmää, piirin sisällä lämmintä, mutta tukahdus voi tulla. Syön kaikkea suklaista, se tuo lohdun ja vie tajun, mukava olisi nähdä pihalla lintuja. Punatukkainen poika ampuu ritsalla kaikkea liikkuvaa, minä pysyn piilossa, turvassa. Samaa maata, eri rotua. Samaa rotua, eri maata. Voimaa toisivat eläimet ja mitä kaikkea niihin liittyy, ruokkiminen, ulkoileminen, paijaaminen. Tylsää olisi pitää riitaa kadulla, ihmiset katsovat ja ovat mieltä. Haluaisin tietää Jeesuksen viimeisestä viikosta, kuka keitti kukkakaalit ja kaatoi ketsupit. Normaalista poikkeavaa on kuka kissan häntää nostaa, se en ollut minä, se olin minä, en muista kuka.

Vuonna 1985 olin kymmenenvuotias pojannaskali, rakastin jalkapalloa ja mummon paistamia lättyjä. Tilanne näytti hyvältä, olinhan kadoksissa vain osan aikaa. Tänä päivänä on vaimoni minusta huolissaan, myöhästelen busseista enkä löydä kotiin. Osoitteemme on Ilmarisentie 3, olen kirjoittanut sen käteeni enkä pese sitä koskaan, vaimoni vierastaa minua. Minä harvennan ihmisten rivejä, kaupasta ostan vihreimmät banaanit. Harrastuksiini kuuluu ruuvien kiristely ja runoillat, niissä lähden lentoon, öisin näen unia lumisateesta. Televisiosta katson luonto-ohjelmia, kuinka leijonat raatelevat saaliitaan, enkä koskaan kysy mitä sinulle kuuluu. Joskus löydät minut. Joskus löydät minut sillan alta. Herätän kummeksuntaa, kerään listaa harvinaisista perhosista, öisin supattelemme ja rapistelen eväspapereita. Vihreässä yöpaidassani sulaudun maisemaan, otan siitä palan ja haukkaan. Aamulla tekisi mieli palata alkuun, mutta vaimo odottaa minua kotona, työ töissä ja annan perhosten odottaa. Seuraavan...

Polvestani kuoriutuu jonkinlainen hyönteinen, kevätaurinko ja mitä se saakaan aikaan. Ennen vanhaan puhuimme puhelimessa, nyt viestin puhtain valkoisin lakanoin. Haluan aamulta paljon, vedet silmiin ja tee kuppiin. Haluaisin nauraa niin paljon että pissaisin housuihin meren ja puoli valtakuntaa, prinssille ihmeteltävää. Ja sammakolle. Annetaanko kaikkien satuolentojen olla. Hän ei selviytynyt, sanotaan, kiitos, sanotaan, ja päivää hautajaisvieraille. Mustissa ja suut muikistellen kaikki näyttävät hoikilta, kuin muikut vieretysten. Hautaan kaikki hallusinaatiot ja niiden käsikädessä pelot. Mörkö, hämähäkki, käärme. Rotta, sota, rakkaus. Se että en osaa puhua, se että osaan tanssia. Mykkää tanssia, niin houkuttelevaa niellä. Suuni rautalankaiset solmut, siinäpä syy. Hampaat kasvavat toisiinsa kiinni, syli muistuttaa suurta painia. Sinä vanhenet silmissä, minä nuorenen korvissa.

Olen levoton ja yöstä on näkyvissä jo pää. En halua nukkua vaan laulaa ja tanssia, yksin on vaikea pyöriä piirileikkejä. (Anna käsien juosta, anna tulla sanoja!) Muistan melkein kaikki elämäni miehet, naisista noin puolet. Kenet paiskasin seinään, kenet rakastin. Ja niitä alahuulia, niitä on tullut ripustettua galleriat täyteen. Etsin paikkaa ja aikaa, etsin huudolle kuulijaa. Seisominen aiheuttaa tuskaa, tuolit istuvat minua. Kirjeet, kirjeet, kirjeet, kuinka alkeellista rakkauden viestintää. (Lukeeko tätä kukaan, ja mitä hän ajattelee?) Niin kuin oopperassa lihava nainen laulaa viimeisen säkeen, tulisi minunkin. Mutta seison, tanssin, huudan, laulan. Ollakko, ullakko? (Tähän jotain nasevaa riimintapaista.) Sinäkin lähdit niin kuin rakastetut aina tekevät. Kuinka ennalta-arvattavaa, kuinka silti niin surullista ja riipaisevaa. Samalla lehdet riipiytyvät puista, sade hakkaa ihoon kuin pahimmat mustelmat. Vihdoin viimein sen ymmärrän, näin on tarkoitettu, kaikilla on sana ja minun otsas...