Rakkaudella, tietenkin

Neljä tuntia yöstä näyttää kaksi innoittavaa unta, aamu haukottaa ja on lipevä. Lapsi on valmis tulemaan, vain mies uupuu. Suruisa nainen painaa päätä, hiukset kuin letitystä kaipaava huntu. Sen alla on helppo itkeä, antaa silmien tulvahtaa. Aurinko kuumottaa selkää, aistit kirkuvat hopeaa ja naisen täyttää tyhjyys ja sen nälkäinen tuulahdus. Kun jalat avaa, antaa maailma rakkautta. Mikä helpotus, ajattelee kulmakunta, tämän nainen osaa parhaiten. Ja kuule, kyllä se lapsi tulee, kehrää rinnoillasi kuin leijonanpentu, sillä kissa on liian pieni ja hatara.

Kesäaamu on kapallinen ohutkuorisia perunoita ja vähän vetistyneitä mansikoita odottamassa syöjiään. On hiljaista, ei edes yksinäinen lokki konsertoi, kerro päivän uutisia. Laitan radion päälle, aamujuontajat eivät vielä ole hekään äänessä. Tämä hetki on kuin väsynyt mutta onnellinen. Naapurissa nukutaan, se kaunishiuksinen tyttö näkee ehkä unia hevosista, rohkeista hypyistä metsässä. Ehkä hän herää kohta, laittaa käden teepaidan ja pikkuhousujen väliin, juuri siihen lämpimän ihon kuperalle osalle. Olisinpa siellä niin puhaltaisin näkymättömiä saippukuplia hänen pisamiensa liepeille ja nauraisimme yhdessä kutitusta. Taulu seinällä todistaisi sanatonta hippaa ja me olisimme lääkärileikkisiä lapsia jälleen. Toinen naapuri valmistuu lähtemään töihin, kiroilee aikaista herätystä keskellä heinäkuun valoa. Matkan päässä odottaa hikinen toimistohuone ärhäkkään tuulettimen yrittäessä parhaansa. Jotakuinkin hitaasti mies saa kahvin kuppiin ja kupin suuhun. Lehti kynnyksellä kuiskaa huoment...

Kun silität selkääni ummistan silmäni ja näen tummassa vedessä nauravia kaloja. Kuinka tässä näin kävikään, kuinka sopivasti letitymme toistemme ympärille. Haukkaamme samaa omenaa eikä se ole synti. Huone soi lohduttavaa ja unohdan vuoden ja siihen liittyvät kuukaudet, päivät. Pieni kuolema ja pieni ikuisuus, vallattuja vuorenhuippuja. Jatkakaamme kiipeämistä pitkään, kunnes vuoret puolittuvat, tasaantuvat ja on vain lämmintä merta kellua ja niittyjä kukkia.

Nainen päätti: tänään on se päivä kun lopetan itkemisen ja aloitan nauramisen. Hän päätti käkättää, räkättää, hihittää, hohottaa, tyrskiä ja virnuilla. Ihmiset katselivat ja osoittelivat häntä, alkoivat nauraa myös. Koko kaupunki kylpi auringossa ja naurussa, ihmiset ottivat kenkänsä pois ja kävelivät avojaloin ja halasivat vastaantulijoita. Busseissa kuljettajat tulivat ja antoivat poskisuudelmia matkustajille. Bussi raikui, ja ratikka. Mutta asioilla on aina kaksi puolta: naurun tärinä sai maan liikahtelemaan ja vedet lainehtimaan, syntyi tulva, maanjäristys ja sekasorto. Kaupunki hautautui kivenmurikoihin jotka tappoivat satoja ihmisiä, tulva vei mennessään kodit ja pihamaat. Silloin nainen päätti: taidan lopettaa nauramisen ja aloittaa itkemisen.  

Mitä järkeä on herätä tähän aikaan. Mitä järkeä on herätä. Sunnuntaisin teen itsemurhia, tänään on vasta tiistai. Kaivelin napaani ja mitä sieltä löytyy, nöyhtää ja taivaankappaleita. Planeettani pyörii sinun planeettasi ympärillä, on helppo ottaa kiinni. Meillä on kaksi nimeä, Otto ja Onni. Olemme poikia. Olemme tyttöjä. Olemme nopeita kuin pikku sisiliskot. Ei viitsitä murjottaa. Osaan sinut takaperin, neulon sinut etuperin. Kuinka korvissani kaikuukaan nimesi. Alan rakastua. Alan olla valmis. Alan odottaa sunnuntaita. Hii-o-joi, kuinka jalkani taipuu! Merirosvoille olisin kova luu, sinulle pieni. Sinä olet vahva kuin karhu, sinä olet ruskea karhu. Jääkarhuilla on eri temput, minä tunnen jään ja niiden metkut. Ongelmanani ovat korvat ja niihin liittyvät harhaluulot, alan kuulla ääniä ja mitä ne sanovatkaan: Ota niskastasi kiinni, Tatjana. Elokuvat, ja kuinka haluaisinkaan upota yhteen niistä. Opettelisin vuorosanani ulkoa, olisin näpsäkkä punapää. Mutta alan odottaa sunnuntaita, j...

Nainen palelee ja valvoo, terälehdet valtoimenaan, hän on kukkien kuningatar. Lastenhuone on kuollut, siellä ei ole kukaan asunutkaan, mutta kun on aikaa, on toivoa. Nainen palelee, odottaa miestä kuin peittoa, kuin lämmintä kaatuvaa laavaa. Vuoret, ja kuinka niillä on merkitys, en vain vielä tiedä mikä, tiedän sen että korkeimalle vuorelle on yksinäisintä kiivetä. Ottaisin sinut mukaan, jos osaisin pitää kädestä, mutta käteni ovat sidotut, vuoroin selkäni taa, vuoroin varattu lentämiseen. Lentäminen kuin tämä uni, korkeaa kovaa pehmeää rauhallista. Aina sanon että olen rauhallinen, muut sanovat ja pudistelevat päätään. Sano sinä vuorostasi, ollaan peliä, leikitään. Leikeissä olen hyvä, keksitään uusi, sanotaan kolme erää. Siinä ehtii jo tutustua, ehkä jopa kuolla, ne ovat parhaita leikkejä, aikuisten leikkejä, on syvää merkitystä ja tunnelmaa. Mitä muuta on kuin leikit, mitä on olla ihminen. Olisin vaikka piikitön siili, vammainen pieni pallo, kilpikonnaa muistuttava mutta pehmeä. ...