Rakkaudella, tietenkin

Pesässään susi katsoi peiliin ja totesi: haluan pukeutua naisen nahkoihin tänä yönä. Se lähti polkua pitkin metsän reunalle ja katsoi siitä kaupunkiin. Teki mieli ulvoa, mutta ääni paljastaisi sen aikeet, oli parasta olla hissun kissun ja katsoa mihin katu johtaisi. Ravintolan ikkunasta susi näki paljon kauniita naisia, kenen tahansa nahkoihin pukeutuminen tekisi sen onnelliseksi. Mielihyvä tuntui jalkojen välissä. Enää pitäisi saada yksi naisista kiinni. Sulkemisajan jälkeen naiset lähtivät eri suuntiin, toiset pikku parvina, toiset yksin, jotkut käsi kädessä miehen kanssa. Susi lähti seuraamaan yksinäistä blondia. Se oli helppoa, vauhti oli hidas eikä nainen katsellut taakseen. Kotiovella susi iskisi. Hellästi susi riisui turkkinsa, vaihtoi sen naisen nahkoihin. Oli pimeää, eikä nainen ehtinyt vastustella. He katsoivat toisiaan heikossa katulampun valossa, nainen susiturkissa ja susi naisen nahkoissa. 

Lapsen itku olisi herkkä herätyskello, mutta nainen antaa kehonsa sanoa milloin on aika nousta sängystä joka lauttana kelluu makuuhuoneen ulapalla. Tänään vetoketjut ovat jumissa. Tänään mekot eivät pysy päällä. Tänään karhut painivat pihalla ja hirvet paiskautuvat sisään ikkunoista kuin karvaiset pommit. Henkilövahingoilta vältytään jollei lukuun oteta miestä jonka nainen nälkäisenä pureskelee välipalaksi, puhdistaa hampaanvälit haravalla, syljeskelee sivuilleen katsomatta teiden penkereet. Vihellystä seuraamalla naista voi seurata, katsoa takaapäin kun pylly hyllyy, haistaa susiturkin alta pienen hien. Tämä on ilon päivä! Tämä on surun päivä! Tämä on päivä! kuuluu uusi kansallislaulu, ja liput liehuvat kaduilla ensimmäistä kertaa. 

Nainen oli kenkiä täynnä, yhdessäkään ei hiertäviä kiviä. Tanssi alkoi alkovista, työntyi ikkunasta kadulle ja sieltä kiemurteli torille. Flamencoa, flamencoa, susinainen, hurrasi väkijoukko ja sitä sai mitä tilasi. Punainen mekko huusi tuuleen, nainen naputti mukulakiviä, kengät iskivät kipinää. Sinne tänne syttyi tulipaloja, ja niiden keskellä nainen tanssi kunnes korot sulivat ja hän oli hiestä märkä. Hajaantukaa, täällä ei ole enää mitään nähtävää, nainen kehotti, irrotti katseet kuin seinään hakatut naulat. Hän käveli paljain jaloin kotiin, nyökkäsi arvokkaasti oikealle ja vasemmalle kuin kuninkaallinen. Avosylin hän vastaanotti kukat ja lentosuukot, perillä työnsi ne lipastoon pahan päivän varalle. Kattoon laskeutui pilvi, heitti vilvoittavan sateen, siihen hän nukahti, näki persoonallisen unen.  

Nainen kävelee kaupungilla, ihailee susiturkkiaan ikkunoista, keimailee ihmisten edessä. Hän ei välitä että joku paheksuu, lähettää heille vain lentosuukkoja ja pikkuhousuja. Väsyttyään hän pysäyttää auton, pyytää kyydin kotiin. Mies ei osaa kieltäytyä, ei halua kieltäytyä, ottaa naisen kyytiin, ajaa varovasti kuin kalleinta lastia. Autossa ei puhuta, mutta perillä suudellaan, se on vaivanpalkka. Tahtoisin kutsua sinut kotiini, nainen sanoo, mutta onko siinä nyt laitaa, pokailla miehiä autoista. Toisaalta, hän ajattelee, on niin vähän aikaa ja niin paljon miehiä, rakkautta ei mailla halmeilla.  Mutta.  Mies on kaasuttanut jo tiehensä, hän ei ole koskaan tavannut naista susiturkissa. Häntä pelottaa se pehmeä kova kieli, kaikkialle tunkeutuva kieli, naisen mieli, ja seikka että lyhyen hameen alta on pikkuhousut heitetty pois. Hän punastuu, hän kihelmöi, hän ajaa melkein lyhtypylvästä päin. Kotona häntä odottaa vaimo, kaksi ja puoli lasta eikä hän enää tiedä miten, ketä j...

Avaan käsilaukkuni, alan purkaa ulos tavaroita: haulikko, laituri, kylpyamme, puutarha, mies, nainen, illallinen, sukukokous, joulu, terapeutti, kunnes lattia pursuaa ja minua itkettää vähän. Laitan kaiken tehosekoittimeen ja annan palaa, väri on musta ja vähän punainen. Ihailen saavutustani illansuuhun, kannan sen sitten metsään, syötän eläimille. Pupu tuli, hirvi tuli, karhu tuli, lintu tuli, kaikki metsän eläimet söivät hyvällä ruokahalulla. Seuraavina päivinä ihailen niiden papanoita, elämäni on järjetyksessä taas. 

Makaamme sängyssä vierekkäin, päällekkäin, lomittain, olen täynnä ja pyöreä. Huone kapenee ja madaltuu, alan olla allapäin, peittelelen huolellisesti ruumiimme osat. Nostan kädet rinnalle ristiin, tältäkö tuntuu kuolema? Haukotus tarttuu kuin vieras kieli, tässä huoneessa suu ei ole puhumista varten. Aurinko nousee ja laskee, nousee ja laskee, viikon kuluttua teen sille seuraa, jätän sinut jälkeeni. Kaipuu on kirosana, enkä minä sinua kaipaa, olen uusi nainen, olen susinainen, tuskallisen terävästi olemassa. Voin leikata maisemaa, valitsen puita ja lintuja ja kukkia, liimaan ne käteni ulottuville. Sinä et löydä metsääni, se on pieni mutta oma, jolkottelen edestakaisin kunnes muodostuu polku. 

On niin ilmeistä että tapaisimme suolla, susinainen. Sinne on helppo kipata kivet, katsoa niiden vajoamista syvälle samalla tavalla kuin silmiisi voi upota. Olen kulkenut pitkään tullakseni tähän, hukannut itseni useampiin peileihin, uskonut ensinäkemään. Värikäs on maailma, värikäs sen historia, sukat makkaralla otan nyt osaa vahvojen naisten satuihin. Lähetän postikortin hänelle ja hänelle ja hänelle, yhdelle en lähetä koska hän on kuollut. Kallistan kuppia ja päätä, ajatukseni valuvat vasempaan, nähdäkseni se on oikea suunta. Annan nyt turkkini kasvaa, annan sudenkuopille lähtökäskyn, annan paljon ja sitä enemmän. 

Makaan sängyllä katto alkaa laskeutua lähemmäksi seinät painua kasaan joku heittää ikkunaan kiven herättää, pimeää en pysty liikkumaan matkalaukut odottavat onneksi heitit sen kiven autat pakkaamisessa Aion jättää tämän maan, Iiv, ja sinut en tahdo nähdä enää lentokentällä sanon fuck you  vaikka se on lapsellista kun pääsen kotiin katsoo peilistä susinainen

Oksan päässä kimaltelee vesipisara, sen sisällä pieni maailma ja sen sisällä pieni maailma ja sen sisällä... polttava suden silmä. Nainen nuolaisee pisaran suuhunsa, tuntee kummaa kuumotusta, ei tahdo tietää mitä on pimeä ja valo. Hän käy makaamaan kivelle, perhonen laskeutuu polvelle ja nenän päälle ja navalle, ilmoittaa: kesä on saapunut, nouse ja ole iloinen. Nukke naisen kainalossa rypistelee kulmiaan, tahtoo kylpyyn ja puhdasta ylle. Tuttu tie vie takaisin kaupunkiin, matkalla voi vihellellä, puhallella, puraista ohimenevää miestä pakarasta. Kotona nukke hyppää ammeeseen, hyppää naisen syliin, hyppää kehtoonsa eikä muita vaihtoehtoja ole kuin liekuttaa ja laulaa tuutulauluja. Ja kolmas silmä on se suden silmä, se valvoo nuken unta, naisen unta, pysyy hiljaa taustalla, näkee paremmin kuin kukaan. 

Turkin väri on väärä, nainen ajattelee nähdessään ketun vilahtavan metsässä. Lumi on kohta tulossa, mies on kohta tulossa, mutta lapsi ei. Vatsaa voi hieroa varovasti tai potkia kovasti, kukaan ei tulisi ulos. Hitaasti hän kääntyy, ojentelee, mustelmat vilkkuvat hameen alla, on aika lähteä kotiin. Kodissa on: äänettömästi levittäytyvä sänky, karvainen matto lattialla, ikkunasta ikkunaan säikeilevä valo (joka hiipuu nopeammin päivä päivältä), musta kahvi ja mahdollinen orgasmi pöydällä. 

I Tänään kynteni ovat hauraat ja yksinäiset. Veden äärellä lakkaan ne punaisiksi jälleen, lähden virtaamaan kaupunkiin päin, villi joki. En uskalla astua bussiin, se voisi räjähtää hengitykseni painosta. Nakkelen niskojani ehdotuksille joita vain susiturkkisille tehdään. Kotini, majakka, kohoaa, sammutan siitä valot. Täynnä yötä haluan olla yksin, kukaan ei soita, on hiljaista, raaputan kynsilakat pois, odotan. II Virtaan sinua pitkin pienet uomat työntyvät ihoosi, saavat sinut soimaan epävireisesti Tässä vankilassa on vain yksi kalteri se olen minä se olet sinä ei missään tapauksessa me Aikuisten jakkupuku pelottaa supertähdet taivaalla selkänoja joustaa juuri rakastelun verran taaksepäin on niin helppo tuijottaa Nukuin viime yönä vihdoinkin hyvin sinä olit peittoni hävettää kertoa ystäville sinä olit peittoni Olet niin mustiinpukeutunut ääriviivoissa hämärtää hieroisin sinut valkoiseksi jos antaisit mutta piri määrää tulet aina olemaan kivi 

Tänään susinainen itkee. Kyyneleen muoto on perinteinen, mutta maku muistuttaa karkkia. Hän muistelee mitä oli seitsemän vuotta sitten, katselee valokuva-albumia, on voimakas, heikko. Niihin aikoihin oli tapana rakastaa kaikkea mitä ympärillä näki, nyt kirkuvat kulmissa naiset varoitusääniä ja niitä on helppo uskoa. Menisit, on heikko huokaus, naapurin yskä kummittelee seinän takaa. Tunnit tiivistyvät minuuteiksi, jokainen sekunti on kallisarvoinen kun aikaa mitataan. Tänään susinainen itkee, lohdutukseksi hän ajaa taksilla kaupunginosia ympäri kuin huvipuistossa niin että pyörryttää, nikotuttaa ja viimein hymyilyttää. Elämäni paras kyyti, hän kiittää kuskia, on valmis maksamaan omaisuutensa onnesta. 

En tiedä kuinka päin näitä kasvoja pidetään, nainen ajattelee ja nuolee peilin pintaa. Ikkunasta kurkistaa auringon kajo, tunne on jotenkin liikuttava. Hän kiipeää ulos, roikahtaa maahan jalat edellä. Hän on taskuttanut eilisestä muiston, avaa sen nyt kuin taitetun nenäliinan: tyttö tutussa ja itkua ja naurua, toinen punaisessa takissa, mustat kiharat kuin idolit. Näillä on hyvä mennä, nainen ajattelee, ehkä heistäkin on kasvamassa susia. Mutta harva pystyy, kykenee, harva uskaltaa kasvattaa turkkia tai kynsiä tai hampaita. Hän voisi kutsua, muttei oikein tiedä miten, hän voisi yrittää koota lauman, mutta siihen liittyy riskejä. Hän ei ole valmis, nainen susiturkissa, päivät liukuvat häntä pitkin ja ne yöt...Tänään hän keskittyisi helmensä kiillottamiseen, piilossa turkkinsa sisällä. Sen valossa hän ei koskaan ollut yksin vaan sydämensä kyllyydestä olemassa. 

Vähän niin kuin unessa susinainen lentää, tuntee tuoksuja kuten toisen naisen jalkoväli, kukkanen ja pilvi. Aina kun maa alkaa vetää puoleensa, huutaa hän taikasanoja toinen toisensa perään, puhaltaa ilmavirtaan ja linnut tieltään. Alhaalla joku vilkuttaa ja viittoo "alaspäin, alaspäin", ehkä huolestunut mies, mutta naisella ei ole aikomusta, tottelu on niin last season . Tuuleen voi ripustaa nuotteja ja soittaa uutta päivää, pudottaa alas omenoita kuin pommeja. Mies ottaa kopin ja kopin ja kopin kunnes väsyy, todellisuus on vaikea pala tässä suhteessa, eikä muuta ole näköpiirissä. Olen taisteluni taistellut tältä päivältä, nainen ajattelee, laskeutuu susiturkin liepeet lepattaen. Heti on lähellä kipu, joitain haavoja säärissä, niitä voisi lipoa mutta nainen valitsee laastarin. Etukäteen oli sovittu että tänään ei nostella helmoja kuin esirippua, mutta kuka noita sääntöjä muistelee, ei mies, ei nainen, ei unen logiikka. Se antaa armon, armahduksen, seurata varpaiden ojentaut...

Härmä istuu kevyesti pellon päällä, nainen jolkottaa sen yli kuun valossa, miettii häitä joita ei tullutkaan. Miettii miestä joka rakasti pikku kissaansa enemmän kuin häntä, ja vaikka vertailla ei pitäisi, tuloksena on: kissaa on helpompi hallita. Minä ansaitsen parempaa, ajattelee nainen, katselee ympärilleen, näkee kirkkaasti kuinka tähdet ja kuinka metsä ja kuinka lintu. Tänään hän vuotaa verta, se on merkkinä siitä ettei lapsi tule, ja kynnet samanvärisinä hän käpertyy turkkinsa sisään, heittää kenkänsä pois ja nukkuu. Uni on seuraava peitto, raskas kantaa, siksi hän puhkoo sen täyteen reikiä joiden kautta hengittää. Ja se hengitys on: kevyttä hurinaa, pientä murinaa ja tae siitä että huominen tulee. 

Kun on aina laulanut taustalla on vaikea olla solisti. Naisen soitin oli viritetty kuin jousi, meikki viipyi kasvoilla metsän kaikissa väreissä. Pimeällä lavalla valo kohdistui häneen, sen sisällä oli häkissä ja samalla vapaa. Punaisissa kengissä hän irtosi maasta, kaiken yläpuolelle, saattoi nähdä ihmismeren ja sen liplatuksen. Tänään mahdottomasta tulisi mahdollinen, naisen ääni herättäisi ja tappaisi samaan aikaan, kohottaisi tunnelmaa kuin sirkus teltassa. Hän oli kirjoittanut lauluille sanat, hän osasi ne unissaan, mutta susiturkkiaan hän ei riisuisi, olisi alasti sen alla. Hän kohdistaisi katseensa eturivin mieheen, tekisi tunnelin jota pitkin kävellä. Ja kaiken jälkeen, musiikki humisisi korvissa. sisäinen kohina, laittaisi kaiken perspektiiviin: ei enää koskaan takariviin, hän tahtoi olla edessä. 

Nainen on lukenut naisista jotka pelkäävät päivällä mutta yöllä narskuttavat hampaitaan kuin pedot. Naista se naurattaa, hän silittää susiturkkiaan joka on uimisesta märkä ja painava. Hän kaataa kupin kahvia, kutsuu mukaan miehen ja miehen ja miehen, ympyröi heidät punaisella tussilla, ympyröi suunsa punaisella huulipunalla ja sänkynsä eristysnauhalla. Naisella on pehmeää hameensa alla, miehillä kovaa mukanaan, mutta tänään ei ole se päivä jolloin ne yhtyvät, ottavat toisistaan mittaa. On naisen vapaapäivä, hän juo nyt kahvia, on häpykukkulan kuningas, vailla vertaa, virtaa lähellä kiimaa joka yksin lämmittää koko talon. 

Pää on pilvissä ja välillä sumuaa, naisen hame olisi helppo riisua susiturkin alta. Hän teippaa sen kiinni, hän köyttää sen kiinni, hän laittaa sen ketjulla kiinni. Siinä on miehille näprättävää, hän ajattelee tyytyväisenä, lähtee kävelylle kaupungin vilkkaimmille kaduille, esittelee lanteidensa keinua. Koirien lailla miehet tulevat, nuuskivat reittä pitkin ylöspäin mutta nainen vain hymyilee. Ei ole vaaraa kellään, näin sitä leikitellään, hän hyräilee, tekee miehet hulluiksi kunnes ne jolkottavat pois korvat luimussa. Sumu hälvenee, on helppo nähdä selvästi metsään asti, siellä odottavat uudet seikkailut. 

Syksy on metsässä märkä, turkkiin tippuu pisaroita, ne jäävät paikoilleen, hitaat, tunkeutuvat. Kesästä voi muistaa auringon, lämmön jonka alla hiki puski ilmoille ja nainen venytteli raajansa auki. Lehdissä voi kieriskellä, yrittää tavoittaa keltaisesta sen kauniin vivahduksen. Kasaan voisi hautautua kuin siili, unohtaa että talvi on tulossa, unohtaa eilisen miehen heppoisen erektion ja haalean suudelman, unohtaa mielipiteet, unelmat ja susiturkin nurkkaan. Mutta se olisi helppo ratkaisu, eikä naisen elämässä ole mitään helppoa. Nuuhkaisu keltaisesta lehtikasasta tunkeutuu sisään, ja naisen vatsaan kasvaa puu, versoo ulos jokaisesta reiästä. Näin helppoa on paritella puiden kanssa, vaikeampaa miesten ja niin matka jatkuu, sisälle metsään ja ulos kaupunkiin, sisälle metsään ja ulos kaupunkiin, kunnes väsymys ajaa yli: ota minut ota minut ota minut!

Joskus turkissa on kuuma, silloin raavin sitä pois kynsillä jotka ovat uskollisesti punaiset. Usein myös suuni on punainen, varsinkin parittelun jälkeen se tiputtaa kuin räystäs keväällä pisaroita. Eräs miehistä yritti teipata sen kiinni, mutta silloin minä purin ja hän hävisi, tuhkana tuuleen, laivana ulapalle, pilvenä puiden ylitse. Turkki on painava kantaa, sen alla korkokengät saavat maahan aikaan mustelmia joita seuraamalla minut voi löytää. Onneksi olen vikkelä, osaan väistellä tarpeen mukaan puiden taakse, talojen rappuihin, ihmisvilinään eikä kukaan, kukaan, kukaan saa minua tanssimaan pillinsä mukaan. Osaan olla kuin näkymätön, osaan pujotella kaupunkiviidakossa, aistit valppaana, valmiina piiloutumaan pienestäkin vihjeestä. Se vihje voi olla: mies silmästä silmään, partaveden röyhkeä tuoksu, muka vahingossa kosketus kadulla tai naapurin vihainen ääni seinän takaa. Pako on kalpea aavistus siitä mitä minä osaan, jahti jo vahvempi ja parittelu, se ei enää ole aavistus, se o...