Rakkaudella, tietenkin

Sivellin oli seinän toisella puolella lukitun oven takana. Aamuisin nainen huusi ja rimpuili. Avaimenreiästä katsottuna näytti että maalaus syntyi itsekseen, peto oli ottanut vallan, naista ei tarvittu.Vähitellen nainen antoi periksi, lysähti ovea vasten ja kuiskasi: olen sinun vaimosi, peto, pukeudun valkoiseen jos niin tahdot. Silloin ovi aukesi, nainen luikahti sisään, polkaisi petoa varpaille ja sujahti maalaukseen. Kuin kummitus omakuvassa hän oli vapaa jälleen, valmiina syntymään uudelleen ja uudelleen, uudistuen joka kerta hiussuortuvan verran. Vähitellen hänen hiuksensa vaihtoivat väriä punaiseksi, väri valui selkää pitkin lattialle lammikoksi, sitä ei saanut talteen kukaan. 

Hän maalaa väreillä hevosen, sen päälle mustaa. Hevonen kurkistaa sieltä takaa, ikään kuin sanoen: täällä minä olen, silitä päätäni varovasti, se voi hajota koviin käsiin. Hän ratsastaa aina iltapäivisin pihan poikki niitylle, antaa hiustensa pudota kuin kruunun. Niityllä musta katoaa, perspektiivi katoaa, jäljelle jää värikäs laaja ääretön meri. 

Nainen istuu olohuoneessa salamanterin sydän sylissään. Seinästä seinään käy hiljainen, näkymätön maailmanpyörä jonka kyydissä ei istu kukaan. Toisessa huoneessa kuopii hevonen. Alakerran naapuri koputtaa kattoon, ja nainen hyssyttää: olkaamme hiljaa ystävät. Talo hehkuu punaisena, on helppo ottaa pensseli ja upottaa. Jos olisi Pariisi olisi se tässä, sama muoto ja väri. Nainen, naisella, naista, mitä jälkeenpäin tapahtuu? Järjestyksen ystävä siivoaisi eläimet pois, mutta ketään ei näy, salamanterin sydän sykkii etäisyyttä ympäristöön, ja nainen, nainen nauraa itkunsa pois.

Nainen kantaa lunta sisään, sekoittaa siihen väriä, maalaa seinälle pedon. Se irvistää kunnes leuka irtoaa, nainen raapii lihat pois, kunnes jäljelle jää vain kallo. Ulkona jää seurailee, tulee ikkunasta sisään, ikkuna on huurteinen silmä. Nainen hautoo synkkiä salaisuuksia, odottaa että mies tulisi. Hän laittaa kallon kainaloonsa, menee pihalle vastaan. Mies pelästyy, tahtoisi juosta karkuun, mutta ottaa halaukseensa naisen ja kallon. Varjoissa lymyilee uusia petoja, he sulkeutuvat taloon kuin linnut pönttöihinsä, talvi on paleleva ystävä. He menevät sänkyyn makaamaan, laittavat kallon väliinsä, se on kuin hiljainen liikkumaton lapsi. Nainen vetää peiton päälleen, miehen päälleen, kallo putoaa lattialle ja vierii sängyn alle. Nainen palelee, mies kuumenee, kallo on neutraali niin kuin vain kuolleen pedon pieni osa voi olla. 

Et tunne minua, en tunne sinua. Kohtaamme kadulla kuin nokkivat pulut. Minulla olisi paljon asiaa, alastomuuteni saa sinut pakenemaan. Kuinka paljon rakkaus painaa, ihmettelen, kuljen selkä väärällä. Tähän on nyt tultu, risteykset saavat hiukseni halkeamaan. Aavistus minussa saa kääntymään vasemmalle. Siellä pantteri lymyää, varjoissa. Haluan ratsastaa pedolla, en sinulla. Karvat nousevat pystyyn, upotan hampaani. Käymme makaamaan vierekkäin, peto ja minä, annamme tuulen hyväillä väsyneitä jalkojamme. Kaipaus on kaukana, onhan peto lähelläni. Kukaan ei uskalla kajota meihin, olemme kuninkaallisia. Metsä, savanni, viidakko, kaupunki, missä asuu eniten petoja?

Talvella varjot ovat piilossa. Salamanterit ja tiikerit etsivät kotia, pyörivät ympyrää kuin häiriintynyt karuselli. Haluaisin ratsastaa pedolla, kuunnella jazzia korvasta korvaan. Maailmalla eivät tunne minua, pitäisi mennä mantereille huutamaan "täällä minä olen, täällä minä olen". Maali kuivuu käsiini, olen ollut lupaava vuosikymmenen, vatsastani pulppuaa juoksevia noroja. Pensseli on iso käsi, silmä hämäävä ikkuna. Nojaan iltaa vasten, muistelen kesää jolloin varjot ovat huomattavampia, piilopaikat isompia. Puhut, minä tuskin kuuntelen. Pääni osoittaa molempiin suuntiin, sametilla tukin sydämen.

Yö on sivu kirjassani. Sillä on nimi ja muita yksityiskohtia. Olen hengittänyt liikaa tänään, sydämeni on hakannut reikää eteiseen. Yritin masturboida itseni uneen, punainen oli härälle liikaa. Jalkojani paleltaa, aamu reitittää kalloani pimeään, valo on havaintoja huomisesta. Yksitellen irrotan kynteni, on jotain puuhaa ja lapsille kertomista. Niin kuin lumisade tulet katon läpi, palaute on välitön ja ankara: ovi! Puudumme päällekkäin, suutelemme seinästä seinään, tälle kaikelle on annettava nimi, olkoon se Suuri unelma. Meikkini ovat vesivärejä, paletissa kuusi. Valkoinen ei ole väri, annan sille tunnustuksen, sininen korostaa silmiäni paremmin. Mitä tästä opimme, että luen ääneen sinua, että hiljaisuus on pieni kuolema, että tuskin ikinä lakkaan, kynsiä tai muutenkaan. Tulee toinen yö ja sitä seuraava, päähän nousee liikaa happea, mutta en osaa lopettaa. Haukon ilmaa: keuhkot, suu, keuhkot, suu, miellän että kesä ei ole vuodenajoista seuraava. Vesi on kylmää, hyppään, poukamassa ku...

Vuosia hän maalasi keltaisella. Sininen oli kielletty väri, valkoinenkin jotain vierasta. Tuli kasvoja joista ei erottanut silmiä tai suuta tai nenää, tuli kehoja joilla vain ääriviivat. Uskollisena vieressä istui puoliso, pihalla keinui lapsi. Kuin syksy, kuin viljapellot levittäytyivät taulut. Omakuvassa pääjalkainen joi kahvia. Nurkassa orkesteri soitti jazzia. On tunnelmaa, on aikoja ja tapoja. Hän antoi värien mennä lävitseen, kunnes museo sanoi: tule, tehdään näyttely. Ihmiset katselivat ja löysivät tapoja olla hiljaa, tapoja suudella pehmeämmin. Oli yksi palava kaupunki, siinä keltainen ovi.

Nainen kastaa siveltimensä kaamokseen, tulos on mustaa ja harmaata. Taulu on liian aikainen sana, ensimmäiset vedot antavat lupauksen. Työhuoneen lattialla koira heiluttaa häntäänsä, itseään, käy sitten makaamaan vatsa ylöspäin. Pikkuhiljaa kaamos täyttää tilaa, on vaikea nähdä ilman taskulamppua ja se naiselta puuttuu. Seinistä kiinni pitäen hän poistuu, ulkona on vähän niin kuin valoa. Koskematon, seisahtunut marraskuu, ja koira kusee maiseman kiinni.

Pitkä alkusoitto kuin huhtikuun venyvä luminen kesän odotus. Naisen sivellin maalaa mustaa eikä peto anna periksi, muriseva pantteri hahmottuu, naisen melkein pelokas käsi ei voi lopettaa. Pedolle tulee ystävä, naamio nimeltä kuolema ja sitäkös nainen vasta pelkääkin. Uhmakas on katse, uhmakas käsi, maalaus valtaa seinää, peto ja naamio kasvavat eikä kevät anna armoa. Sängyssä nainen makaa ja antaa itkun tulla, yö on liikaa, sen voi haistaa eikä nurkan takana viheltävä uusi vuodenaika anna toivoa. Peto ja naamio, nälkäiset viholliset, syövät sivellintä, rouskuttavat, niin on oltava ja nainen antaa periksi. Tulkaa.

Nainen nielee suuhunsa turkoosia vettä, suolaa on liikaa, oksettaa. Rannalla tuuli hulmuttaa hiuksia ja naista, veteen voi piirtää viivan ja hiekkaan. On naisen vapaapäivä, vesi huuhtoo nopeasti viivat ja ajatukset, turkoosikin on väreistä vapain. Rusketus iholla ja vaaleat kivet, pieni mekko siivosti viikattu, lokit etsivät seuraa sinne tänne syöksyen. Kehystetään tämä päivä, nainen kuiskaa, tehdään vapaudesta näyttely. Otetaan tuo laiva, siivistä sulat kunnes syötämme kivien sijasta toisillemme hattaraa. Seuraavana aamuna appelsiini antaa mehua, nainen puristaa sitä kuin itseään tai sientä. Mädäntyvä hedelmä on oiva aihe; sitä ei voi ylittää, sitä ei alittaa, täytyy mennä lävitse. Nainen luonnostelee, iltaa kohden hiki pisaroi kun työ kasvaa, puhkeaa aiheesta läpi. Näen jo pitkälle, nainen huomaa, silittää appelsiinin pintaa, eilinen kuin orastava nuoren tytön rinta on eilinen.

Nainen ei maalaa tauluja, hän silittää kissaa ja keittää soppaa, antaa miehelle tilaa. Käden alla kankaalla mies lihoo, kissa kehrää, sanomalehti rypistyy. Iltaisin nainen katsoo työtä, öisin näkee unta jossa sivellin on hänen kädessään. Olisi kukkia ja niitty, olisi paahteinen päivä ja perhosia. Kevyitä väripeitteitä ja hentoa viivaa. Olisi uusi päivä ja aina uusi päivä, syntyisi näyttely ja sille yleisö. Olisi hyväksyvää hyrinää ja punakoita poskia eikä miestä missään. Mutta aamu tulee, otsasuudelmat, mies haisee silakoilta ja eilisen oluelta, kangas pingottuu ja vain kissa osaa lukea unelmia. Runotorstai2  

Katveessa viidakko sirisee, keskellä tiikeri ja hevonen taistelevat, mahdotonta sanoa kumpi on kumpi. Hyvin heikkoa viivaa, muste kuin verivana valuu, nainen rypistää kulmiaan. Vaikeaa on saada kiinni liikkeestä, äänestä, vaikeampaa tietää kumpi voittaa. Tunteja ne jatkavat, päiviä, tiikeri ja hevonen eikä kumpikaan ole avun tarpeessa. Silloin nainen päättää: hevonen voittakoon ja maalaa tiikerin alakynteen. Ei se kuollut ole, vaan vapaa, hevonen vangittuna siveltimen alle.  

Nainen kuorii eläimeltä lihat kunnes jäljelle jää kallo. Hän halkaisee kukan, ottaa siitä tuoksun, maalaa kallolle silmät ja vihreää. Tuoksu valuu, väri valuu ja kallo ulvoo totuuksia sieraimistaan. Hys hys, nainen kuiskaa, kuunnelkaamme sadetta, sen kaikkia sekoittuneita muotoja. Illan tullen kallo herää, kerää ympäriltään pisarat; kyyneleet, sateen ja värit, keittää niistä puuroa ja kutsuu naisen syömään. Tämä ei ole vaikeaa, tämä ei ole helppoa, hengitämme vain samaan tahtiin vaikka se sattuu. Ethän enää nukahda aurinkoon! Mutta niin he tekevät, kuolevat siihen kuumuuteen ja naisesta jää jäljelle vain kallo.  

Maalari oli rakastunut hevosen silmään ja katosi sen sisään päivittäin. Oli metsäistä pimeää, oli muistoja lapsuudesta, yksi vanha kaupunki, palanut suu. Maalari täytti taskunsa ja palasi, silmät siristivät valkoista vasten. Oli täytettävä koko hevonen, sen värähtelevät ääriviivat, runoutta vaahtoavat kyljet. Hän maalasi toisen hevosen ja toisen ja niille punaisen varsan. Hän oli löytänyt mielentilan, kopisevan lauman laukata yhdessä, olla yhtä ja toista.   

Hän ottaa kaiken irti värityskirjasta, laittaa viivat uuteen järjestykseen. Korvan irti leikkaaminen on kivuliasta liioittelua, hän tahtoo säilyttää kuulonsa ja myöhemmin pistää hakaneulat niistä läpi. Musta tulee taas, kausittain uljaita hevosia, laukkaamassa niityt rikki ja paperit halki. Kun ei ole lohtua on sivellin, kun ei ole sivellintä on sormivärit.

Levoton maalari leipoo pojan, rusinoiksi laittaa kriitikkojen silmät. Mut hei, pidetään tauko, keitetään kahvit, syödään pulla parempiin suihin. Jännää nähdä uusin silmin. Levoton maalari piirtää kuvan. Nieleskelee sen lempeää kauneutta. On sopivasti eksyksissä että vire säilyy. Tuskin lukee eilisen lehteä, peilistä katsoo uusi kausi. Levoton maalari ei jaksa enää istua, laittaa pilkkuja paikoilleen. Jos oikea käsi vapisee on jatkettava vasemmalla. Ei tarvitse sekoittaa mustaa, sitä valuu vatsanpohjasta ja niskasta, sisältä kumpuaa koskettava öljy.

En voi pysyä paikoillani, juoksen yksiötäni edestakaisin kunnes polku johdattaa minut metsään. Se ottaa minut vastaan kuin vanhan ystävän, halaa minut vihreään syliinsä. Hulluus kulkee käsi kädessä siveltimen kanssa ja eikö olisi tehtävää elämälle jäljentää tuo okra ja ja ruskea ja mariini täsmällisin vedoin, antaa muidenkin tuntea metsä ja sen ikuiset salaisuudet. Olen raskaana kunnes sinut voi synnyttää kello kolme yöllä, tärisen hivenen lahjakkuutesi painosta. Näyttely voi alkaa, vieraat kutsua sisään, turkissani näytän punaista kieltä ja kaikki maailman lapset vastaavat.  

En saa unta enkä sinua. Maalaan seinälle pedon ja huudan nimeäsi. En osaa juuri mitään, paitsi sulaa ja jähmettyä vuorotellen, tuntien ajan haen muotoa. Harkitsen nyt sanojani, vaikka minua polttavat virvatulet ja kokko, turvallisinta on eksyä tutuille kaduille. Inspiroidun nälästä, syytä on ottaa vauhtia lautasmallista ja hypätä mahdollisimman kauas. Yöllä susi on ystäväni, ulvomme usein yhdessä, väritämme samaa harmaata ja tahrimme turkkimme vereen. Nostan sen salkoon kuin lipun, yössä se pamppailee ympärilleen vierasta valoa. Ja se maalaus, tuskin koskaan valmistuva, hidas kuin kirjanpainajan viimeinen ajatus, nuokkuu petoa vasten.