Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on helmikuu, 2013.

Tiikeri ja hevonen

Katveessa viidakko sirisee, keskellä tiikeri ja hevonen taistelevat, mahdotonta sanoa kumpi on kumpi. Hyvin heikkoa viivaa, muste kuin verivana valuu, nainen rypistää kulmiaan. Vaikeaa on saada kiinni liikkeestä, äänestä, vaikeampaa tietää kumpi voittaa. Tunteja ne jatkavat, päiviä, tiikeri ja hevonen eikä kumpikaan ole avun tarpeessa. Silloin nainen päättää: hevonen voittakoon ja maalaa tiikerin alakynteen. Ei se kuollut ole, vaan vapaa, hevonen vangittuna siveltimen alle.  

Kallo

Nainen kuorii eläimeltä lihat kunnes jäljelle jää kallo. Hän halkaisee kukan, ottaa siitä tuoksun, maalaa kallolle silmät ja vihreää. Tuoksu valuu, väri valuu ja kallo ulvoo totuuksia sieraimistaan. Hys hys, nainen kuiskaa, kuunnelkaamme sadetta, sen kaikkia sekoittuneita muotoja. Illan tullen kallo herää, kerää ympäriltään pisarat; kyyneleet, sateen ja värit, keittää niistä puuroa ja kutsuu naisen syömään. Tämä ei ole vaikeaa, tämä ei ole helppoa, hengitämme vain samaan tahtiin vaikka se sattuu. Ethän enää nukahda aurinkoon! Mutta niin he tekevät, kuolevat siihen kuumuuteen ja naisesta jää jäljelle vain kallo.  

Runotorstain tekstihaaste

Maalari oli rakastunut hevosen silmään ja katosi sen sisään päivittäin. Oli metsäistä pimeää, oli muistoja lapsuudesta, yksi vanha kaupunki, palanut suu. Maalari täytti taskunsa ja palasi, silmät siristivät valkoista vasten. Oli täytettävä koko hevonen, sen värähtelevät ääriviivat, runoutta vaahtoavat kyljet. Hän maalasi toisen hevosen ja toisen ja niille punaisen varsan. Hän oli löytänyt mielentilan, kopisevan lauman laukata yhdessä, olla yhtä ja toista.   

Maalari lapsena

Hän ottaa kaiken irti värityskirjasta, laittaa viivat uuteen järjestykseen. Korvan irti leikkaaminen on kivuliasta liioittelua, hän tahtoo säilyttää kuulonsa ja myöhemmin pistää hakaneulat niistä läpi. Musta tulee taas, kausittain uljaita hevosia, laukkaamassa niityt rikki ja paperit halki. Kun ei ole lohtua on sivellin, kun ei ole sivellintä on sormivärit.

Sekatekniikka

Levoton maalari leipoo pojan, rusinoiksi laittaa kriitikkojen silmät. Mut hei, pidetään tauko, keitetään kahvit, syödään pulla parempiin suihin. Jännää nähdä uusin silmin. Levoton maalari piirtää kuvan. Nieleskelee sen lempeää kauneutta. On sopivasti eksyksissä että vire säilyy. Tuskin lukee eilisen lehteä, peilistä katsoo uusi kausi. Levoton maalari ei jaksa enää istua, laittaa pilkkuja paikoilleen. Jos oikea käsi vapisee on jatkettava vasemmalla. Ei tarvitse sekoittaa mustaa, sitä valuu vatsanpohjasta ja niskasta, sisältä kumpuaa koskettava öljy.

Luonnosta

En voi pysyä paikoillani, juoksen yksiötäni edestakaisin kunnes polku johdattaa minut metsään. Se ottaa minut vastaan kuin vanhan ystävän, halaa minut vihreään syliinsä. Hulluus kulkee käsi kädessä siveltimen kanssa ja eikö olisi tehtävää elämälle jäljentää tuo okra ja ja ruskea ja mariini täsmällisin vedoin, antaa muidenkin tuntea metsä ja sen ikuiset salaisuudet. Olen raskaana kunnes sinut voi synnyttää kello kolme yöllä, tärisen hivenen lahjakkuutesi painosta. Näyttely voi alkaa, vieraat kutsua sisään, turkissani näytän punaista kieltä ja kaikki maailman lapset vastaavat.  

Maalari

En saa unta enkä sinua. Maalaan seinälle pedon ja huudan nimeäsi. En osaa juuri mitään, paitsi sulaa ja jähmettyä vuorotellen, tuntien ajan haen muotoa. Harkitsen nyt sanojani, vaikka minua polttavat virvatulet ja kokko, turvallisinta on eksyä tutuille kaduille. Inspiroidun nälästä, syytä on ottaa vauhtia lautasmallista ja hypätä mahdollisimman kauas. Yöllä susi on ystäväni, ulvomme usein yhdessä, väritämme samaa harmaata ja tahrimme turkkimme vereen. Nostan sen salkoon kuin lipun, yössä se pamppailee ympärilleen vierasta valoa. Ja se maalaus, tuskin koskaan valmistuva, hidas kuin kirjanpainajan viimeinen ajatus, nuokkuu petoa vasten.  

Runotorstain haaste: Jää

Taidehallissa (ylväät, salaperäiset, hiljaiset) Seinillä tiikerit kantavat silmissään sinistä jäätä. Kerros kerrokselta nainen maalaa näitä ystäviä, viidakko kasvaa silmissäni ja korvista ulos. Ripustus kuin jalokiviä heittelevät pojan viikarit, kuin esirippuaan heilutteleva teatteri ja kuin kaunis eloisa kuolema. Hitaasti ja nopeasti minä sulan, näen ensi yön unta jo nyt, nainen maalaa metrisiä kukkia ja häntiään jahtaavia salamantereita, ja kun avaan silmäni on salaisuus sidottu kimpusta kimppuun.