Rakkaudella, tietenkin

Minusta voisi tulla a) automaalari. Maalaisin kaiken punaiseksi, kukkaiseksi, hilpeäksi, lapselliseksi. Mutta en pidä autoista. b) Karjapaimen. Ottaisin kiinni pienet sonnit, silittäisin niiden kosteita turpia ja päästäisin ne sitten vapauteen, vapauteen, vapauteen... c) Lääkärinhoitaja. Laittaisin päälle sievän valkoisen hamosen ja päähän hilkan, auttaisin lääkäriä pelastamaan potilaita ja illan tullen menisin sydän särkyen kotiin. Sillä lääkäri ei rakastaisi minua. Hän ei rakastaisi minua, koska olisi turhan tärkeä mies, vailla kykyä tulla minun unelmiini. Hänellä olisi känsiä kädessä, niin kovasti hän hoitaisi potilaita, mutta omaa sydäntään hän ei osaisi parantaa. Ja vaikka minä puhuisin hänelle kukkasin ja helein kielin, ei hän pehmenisi, ajaisi vain pois mersulla tai bemarilla tai volvolla, tukkisi ajotiet kuin kova rasva verisuonet. Haluan antaa teille salaisuuden: piirrän sen tähän lapsuuden sottaisilla tusseilla, samalla väriä lipsuu yli minun sormiini ja yhä käsivarsii...

Huone on haavoja täynnä, pitkään aikaa en ole löytänyt laastareita. Kadehdin muiden rupia, he ovat pitkällä edellä minua. Kakkupala on huomattavan pieni, tulisi paha mieli ellei vatsassani olisi jo: kahvi, mehu, jukurtti, leipä, levite, juusto, salaatti, kurkku, tomaatti, munakokkeli, croissantti, hillo ja smoothie. En muista lapsuudestani yhtään tuttipulloa mutta on niitä täytynyt olla. Muistan pinnasängyn joka myytiin pois ja oksennustaudin joka purskahti rappukäytävään ja suuren rekka-auton joka ilmestyi eteisen pöydälle. Nämä muistot olen pussittanut pakastimeen, sieltä ne on kätevä avata mansikoiden ja mustikoiden ja pinaattikeiton ja soijanakkien seasta. Tapanani on: tuijottaa vastaantulijaa, iskeä hänet ja juottaa baarissa humalaan, heittää rupattelu nurkaan ja harrastaa silmäpeliä, kiehnätä. Tapanani ei ole: rakastua naisiin paitsi silloin kerran, heittää yläfemmaa, nostaa kissaa pöydälle, olla ryhmän kunkku. Ystäviini kuuluu: mustaan pukeutuva taiteilijan näköinen, pull...

Vähän niin kuin unessa susinainen lentää, tuntee tuoksuja kuten toisen naisen jalkoväli, kukkanen ja pilvi. Aina kun maa alkaa vetää puoleensa, huutaa hän taikasanoja toinen toisensa perään, puhaltaa ilmavirtaan ja linnut tieltään. Alhaalla joku vilkuttaa ja viittoo "alaspäin, alaspäin", ehkä huolestunut mies, mutta naisella ei ole aikomusta, tottelu on niin last season . Tuuleen voi ripustaa nuotteja ja soittaa uutta päivää, pudottaa alas omenoita kuin pommeja. Mies ottaa kopin ja kopin ja kopin kunnes väsyy, todellisuus on vaikea pala tässä suhteessa, eikä muuta ole näköpiirissä. Olen taisteluni taistellut tältä päivältä, nainen ajattelee, laskeutuu susiturkin liepeet lepattaen. Heti on lähellä kipu, joitain haavoja säärissä, niitä voisi lipoa mutta nainen valitsee laastarin. Etukäteen oli sovittu että tänään ei nostella helmoja kuin esirippua, mutta kuka noita sääntöjä muistelee, ei mies, ei nainen, ei unen logiikka. Se antaa armon, armahduksen, seurata varpaiden ojentaut...

Olen päättänyt tutkia varjoja. Kuka niissä asuu, kuka tuntee ne omakseen. En ymmärrä sinua, et ymmärrä minua. Et aio jakaa elämääsi kanssani. Katkeroiduin siitä vähän, kannan sinua mukanani kuin köyhä afrikkalainen vesisäiliötä päänsä päällä. Minä olen voimakas joten ei siinä mitään. Savannit kiehtovat minua, varjossa kasvaa nukkuvaa elämää. Sitä voisi rapsutella leuan alta jos uskaltaisi. Älä syö kättäni, peto, ota seuraava. Jeepissä ei ole tuuletusta, on vain kaukaa saapuva tuuli. Se tuo korvaani muistoja, sinustakin. Sinäkin lymyilit varjoissa, mutta kaupungin. Öisin sinun tuli kylmä, kipusit lehtiroskikseen nukkumaan. Kellarikomero oli ylellisyyttä. Sinä. Minä pelastin sinut. Kohtalollasi pääsisi lööppeihin jos olisit kuuluisa. Olet minulle tärkeä, yhä. Ensirakkaus kultaa muistot.

On kuin joulu. On joulu. Kaikenkarvaisia otuksia nukkuu sängyssäni. Miehiä tai koiria. Haukottelen, en osaa lentää, mahassani painaa liikaa suklaata. Haaveilen tulipunaisista ruusuista. En vietä 50 -vuotispäivää. Äitikkä tässä terve. Kirjat lukevat minua, tuolit istuvat minua, olen vapaa mutta alistunut. Rapsutan päätäni kuin arpaa, päävoittona miljoona. Kello on neljä, naapurissa kuorsataan. Lämmitän saunaa kuin sinua. Sinä se vasta olet! On ikävä, emme ole koskaan tavanneet. Koulussa opin lukemaan nopeasti tai ehkä hitaasti. Opettajasta tykkäsin, se kertoi pieruvitsejä hernekeittopäivänä. Sitten muutimme, uusi koulu oli kaukana mutta sain koiranpennun. Sen nimeksi tuli. Kolmetoista viikkoa nauroin, sitten tuli itku. Nenään sattuu, olen kaivanut liikaa, liian syvälle, sormi kutittelee aivoja. Kuvaile itseäsi kolmella sanalla. Vastaan ylämummo, kylpysuola ja varis. Haa! Ota sinä tämä laulu, minä kirjoitan uuden. Aamunpöpperössä on uusi sana, on hyvä lähteä liikkeelle. Kuka ehkäisisi d...

On mennyt tunti edellisestä. Söin kakkua. Palelin. Koiraa tekee pesää, minä vedän yöpukua tiukempaan. Tämä ei ole päiväkirja, tämä on huutava totuus. Haukottelen mutta suu ei avaudu. On siis vaikea huutaa. Hampaankolossa on jotakin, kenties eilinen. Huominen tulee, en ole valmis. Vaihdoin elämää, tämä on kaunis. Lakanat kuin likaiset huorat kadulla. Olen pitkä, se on hauskaa. Junalla matkustaminen koituu vielä kohtalokseni. Ravintolavaunussa voisi juoda kahvia, otan oluen. Menen Suomea pitkin ristiin rastiin, seinään piirrän sydämen. Tällä on tarkoitus, se selviää. Nostan kädet eteen, on hyvä varautua kaatumiseen. Se tapahtuu ensi vuonna. Maalaan taloa, otan sinua. Mahdottomilla ajatuksilla on tapana toteutua. Ajatus katkesi, teippaan sen kiinni.

Levottomuus saa hengityksen yltäkylläiseen juoksuun, keuhkoissa liikaa happea. Kaksi kuppia kahvia ja pala kakkua. Soitan sinulle sata kertaa, jos vastaisit kerran voisimme rupatella. Ehdottaisin retkeä Töölönlahden ympäri, telttailua hiljaiseen aikaan. Voisimme tehdä lapsia ja jos hyvin käy antaa niille nimiä. Poppaa, opettaisimme, rakkaus poppaa, käärisimme heidät lehviin ja antaisimme meren heijata. Anna mulle tähtitaivas. Rakennetaan raketti. Jokaisessa unessa hampaani irtoavat, ruuvaan ne kiinni aamuisin. On päivänpolttava ikävä, minne ja ketä? Sinä matkustat maailman ääriin, minä kävelen rajalla ja huudan nimeäsi. Niin kuin hento lintu kuulen vastauksen. Vaikka käteni ovat kylmät hikoilen rakkautesi perään. Päätän paketoida joulun, sen koko valkoisen kauneuden. Kuusi on pisteliäs ystävä, muuten kaikki sujuu hyvin.

Hän tepastelee pihalla edes ja takaisin, edes ja takaisin kuin pieni täsmällinen kukko. Hänen päässään editoituu seitikäs runo norsusta tai karhusta tai hevosesta, siinä kuumuus lyö kättä haavojen kanssa, kärpäsiä seurailee katosta. "Ei mitään lisättävää" ja tepastelu loppuu, on vain kirsikankukkien loputon meri, siinä valtamerilaivat kyntävät toisiaan ja päivä kallistuu iltaan. Hänen päivällisensä koostuu elokuvallisista aineksista kuten Hitchcockin linnuista, kuinka äänekästä onkaan haarukoida, tehdä tilaa uusille kuville. Ja hetkinen, tämä kohtaus on nähty ennenkin, ehkä eilen: sievästi vatsa pullistuu, hymynkare sirittää seinää vasten, runoilijattaren orgasmi ottaa vauhtia tulesta joka sitkeästi jumputtaa kynttilöiden päissä. Yö on päivän tähteet, raapiva sade nimikoi ikkunaan "Huonon naisen talo", se on runoilijattaren koti. Kaava on sama jokaisella: kantti kertaa kantti, paina pääsi siihen. Hän kuvitttelee sairaanhoitajatarta yövuorossa, paijaamassa vanha...

Hänen kätensä oli pieni ja kosketus kuin siron linnun nokkaisu. Teki mieli ottaa kunnolla kiinni ja rutistaa esiin sanoja ja niiden mukana tunteita ja voihkaisuja. Pelkuri minussa nousi, en uskaltanut sanoa kuin nimeni ja senkin kuiskaten. Kaksi meitä siinä oli, varjoja kaksi seinällä, ynnä yksi häilyvä rakastaja päidemme yläpuolella. Ehkä ensi yönä katsoisimme samaa unta, samasta miehestä, ehkä siinä huutaisimme kuin toistemme kaiut järvellä. Soutaisimme vierekkäin samaan suuntaan, kumpikin omassa veneessään, tiukasti mutta sulassa sovussa. Saarella pystyttäisimme teltan ja oi kuinka siinä olisi hommaa. Selät vastakkain painaisimme päämme kunnes kääntäisimme kylkeä ja siinähän se olisi, toisen nenä, sitä voisi hieroa omaansa. Kesakkoja ja syntymämerkki, kuin kartta ne piirtyisivät eteeni. Sitä pitkin minä kävelisin kaupunkiin ja heräisin, olisi taas marraskuu, kuukausista se syntymättömän sikiön värinen.

Hänellä on simpukka kaulalla ja huulipunaa. Hän ei kävele, mutta tanssia hän on osannut aina, sateella ja parketeilla. Hänestä on tärkeää lukea kirjoja, varsinkin runoja ja vanhoja, kuluneita tietokirjoja. Hän miettii sanansa tarkkaan, on ujo niin kuin ujot vain voivat olla. Hän etsii vastauksia ja löytää niitä joskus, piilottaa ne aamulla rintaliiveihinsä. Niityllä hän kävelee kuin yliopiston käytävillä, lanteet kuin laineet ja pyörivä peppu. Olen ihastunut häneen, kuten voit jo ehkä huomata. Jos katson häntä silmiin, näen siellä kyyneliä ja suuria laivoja. Juomme joskus tilkan viiniä, se saa ihokarvamme sekaisin. Hapuilen, suudelma on pieni täyttymys ja suuri lupaus. Jos kaipauksessa voi elää, jos siihen voi kuolla, niin tämä on se hetki.

Neljä tuntia yöstä näyttää kaksi innoittavaa unta, aamu haukottaa ja on lipevä. Lapsi on valmis tulemaan, vain mies uupuu. Suruisa nainen painaa päätä, hiukset kuin letitystä kaipaava huntu. Sen alla on helppo itkeä, antaa silmien tulvahtaa. Aurinko kuumottaa selkää, aistit kirkuvat hopeaa ja naisen täyttää tyhjyys ja sen nälkäinen tuulahdus. Kun jalat avaa, antaa maailma rakkautta. Mikä helpotus, ajattelee kulmakunta, tämän nainen osaa parhaiten. Ja kuule, kyllä se lapsi tulee, kehrää rinnoillasi kuin leijonanpentu, sillä kissa on liian pieni ja hatara.

Kesäaamu on kapallinen ohutkuorisia perunoita ja vähän vetistyneitä mansikoita odottamassa syöjiään. On hiljaista, ei edes yksinäinen lokki konsertoi, kerro päivän uutisia. Laitan radion päälle, aamujuontajat eivät vielä ole hekään äänessä. Tämä hetki on kuin väsynyt mutta onnellinen. Naapurissa nukutaan, se kaunishiuksinen tyttö näkee ehkä unia hevosista, rohkeista hypyistä metsässä. Ehkä hän herää kohta, laittaa käden teepaidan ja pikkuhousujen väliin, juuri siihen lämpimän ihon kuperalle osalle. Olisinpa siellä niin puhaltaisin näkymättömiä saippukuplia hänen pisamiensa liepeille ja nauraisimme yhdessä kutitusta. Taulu seinällä todistaisi sanatonta hippaa ja me olisimme lääkärileikkisiä lapsia jälleen. Toinen naapuri valmistuu lähtemään töihin, kiroilee aikaista herätystä keskellä heinäkuun valoa. Matkan päässä odottaa hikinen toimistohuone ärhäkkään tuulettimen yrittäessä parhaansa. Jotakuinkin hitaasti mies saa kahvin kuppiin ja kupin suuhun. Lehti kynnyksellä kuiskaa huoment...

Nainen päätti: tänään on se päivä kun lopetan itkemisen ja aloitan nauramisen. Hän päätti käkättää, räkättää, hihittää, hohottaa, tyrskiä ja virnuilla. Ihmiset katselivat ja osoittelivat häntä, alkoivat nauraa myös. Koko kaupunki kylpi auringossa ja naurussa, ihmiset ottivat kenkänsä pois ja kävelivät avojaloin ja halasivat vastaantulijoita. Busseissa kuljettajat tulivat ja antoivat poskisuudelmia matkustajille. Bussi raikui, ja ratikka. Mutta asioilla on aina kaksi puolta: naurun tärinä sai maan liikahtelemaan ja vedet lainehtimaan, syntyi tulva, maanjäristys ja sekasorto. Kaupunki hautautui kivenmurikoihin jotka tappoivat satoja ihmisiä, tulva vei mennessään kodit ja pihamaat. Silloin nainen päätti: taidan lopettaa nauramisen ja aloittaa itkemisen.  

Olen aina yksin. Vaikka ihmiset käyvät oveni takana, ja elefantit, käännytän heidät pois. Lajitoverini. Vihaan tätä hitautta. Kuinka ajatukseni kilpailevat etanoiden kanssa. Kuinka kyyneleet ovat ainoa nopea asia minussa. En tiedä mitä sanoa. Morsiamet masentuvat häiden jälkeen. Minulla ei ole miestä. Jos ottaisin ensimmäisen joka oveen kolkuttaa. Heitä ei tosin ole useita. Ei juuri ketään. Ei ketään. (Tästä sensuroin nyt jotakin, en halua suututtaa ketään.) Haluan suututtaa itseni. Haluan suututtaa kaikki. Haluan huutaa ämmä ja huora! Menen kadulle huutelemaan. Minut haetaan pois. Vikatikki. Huoneessa on hyvin valkoista. Vihreä myös rauhoittaa. On sairaalassa väriä ja kahviossa pullaa. Kyyneleet ajavat taas formulaa. Kuinka paljon sisältäni riittää järviä? Tämä ei ollut kysymys mutta laitoin merkin kuitenkin. Hengitän sisään ja ulos. Se on kai tavallisin tapa. Kun laulaa ja tanssii saa pisteitä. Olen katsonut liikaa televisiota. Oman onnensa seppä on kadottanut työkalunsa. En h...

Vanha rouva kaatui kadulla, ojensin hänelle käteni. On säitä pidellyt, muuta en osannut sanoa. Sankarini, hän vastasi. Yhdessä ratsastimme auringonlaskuun. Matkalla tapasimme henkilöitä elämissään ja koimme seikkailuja. Päivän hyvän työn teimme, ja nautimmme siitä. Sitten tuli riitaa: Voisit laihduttaa muutaman kilon, hän sanoi eräänä aamuna, salille MARS MARS. Minä siitä suutahtamaan, kuka sinä olet minua määräilemään, vanha rouva. Meille tuli bänät, voi sentään. Mutta hyvä uutinen on että seuraavana päivänä hän tapasi vanhan sedän ja he elivät toisiaan vikitellen ainakin seuraavaan suveen. Jos en nyt ihan väärin muista, otimme eilen tatuoinnit, onneksi hyvissä käsissä. Nyt selkäni huutaa hoosiannaa ja kukkii kaikki puutarhat. Mutta näkisittepä vanhan rouvan käsivarren! Pirullista! Alan selvitä surusta ja kasvaa, kohta leviän kattojen ylle. Muistot ja kuinka niihin voisi kuolla ellei pidä varaansa.

En voi pyytää anteeksi surua. Se kietoutuu kaulan ympärille kuin musta käärme, pienet poikaset kiemurtelevat taskuun. Ei ole hyötyä supatella salaisuuksia korvasta korvaan, lopulta viesti katkeaa. On tyyntä myrskyn edellä, on poutaa. Odotan ja siinä on maailmanlopun alkua. (Tekisi mieli kirjoittaa vanhoista akoista.) Kirjoitan kauniista tytöistä, kuinka kerrankin rakastuin kähärään tukkaasi. Vähemmän partaa, enemmän tukkaa. Amerikkalainen tyttö, ranskalainen pastilli. Huokailen. Olen huolissani sinusta, olen huolissani. Älä pure ruokkivaa kättä, älä työnnä kättäsi kaltereiden läpi. Kuuntele kun sanotaan. Lasten kasvatuksesta ymmärrän jotain, turha on työntää korviin porkkanaa. Itken niin kuin olisi ensimmäinen päivä, niin kuin olisin työntänyt pääni juuri jalkojesi välistä. Tänään olet unohtanut nimeni, tänään nimeni on Haluan Olla Yksin.

Mitä järkeä on herätä tähän aikaan. Mitä järkeä on herätä. Sunnuntaisin teen itsemurhia, tänään on vasta tiistai. Kaivelin napaani ja mitä sieltä löytyy, nöyhtää ja taivaankappaleita. Planeettani pyörii sinun planeettasi ympärillä, on helppo ottaa kiinni. Meillä on kaksi nimeä, Otto ja Onni. Olemme poikia. Olemme tyttöjä. Olemme nopeita kuin pikku sisiliskot. Ei viitsitä murjottaa. Osaan sinut takaperin, neulon sinut etuperin. Kuinka korvissani kaikuukaan nimesi. Alan rakastua. Alan olla valmis. Alan odottaa sunnuntaita. Hii-o-joi, kuinka jalkani taipuu! Merirosvoille olisin kova luu, sinulle pieni. Sinä olet vahva kuin karhu, sinä olet ruskea karhu. Jääkarhuilla on eri temput, minä tunnen jään ja niiden metkut. Ongelmanani ovat korvat ja niihin liittyvät harhaluulot, alan kuulla ääniä ja mitä ne sanovatkaan: Ota niskastasi kiinni, Tatjana. Elokuvat, ja kuinka haluaisinkaan upota yhteen niistä. Opettelisin vuorosanani ulkoa, olisin näpsäkkä punapää. Mutta alan odottaa sunnuntaita, j...

Syön kananmunaa ja nakkiloita vaikka oikeastaan olen vegaani. Sinä naurat minulle. On perjantai 13. Alan pikkuhiljaa rakastua, se on kiusaannuttavaa ja vaatii ranskankielisiä verbejä. Lähetän sinulle joulukalenterina 24 punaista pussukkaa, sisältävät sormia ja varpaita ja muita vartaloni osia. Vatsani on hyvä kirjoitusalusta, siihen viiltelen nimikirjaimiasi kuin puun kylkeen, ja sydämen ympärille. Nerokasta, sinä pidät ajatuksistani. Sensuellia päiväkirjaa. Pyllyni pyörii kun kävelen edelläsi, haluat hiukan välimatkaa. Hymyni on mairea, paisti murea. Vaikka oikeastaan olen vegaani. 

Olen rakastunut kahteen henkilöön. Toinen heistä on kokeilu ja toinen koira. Muistan kuinka hän oli lapsi ja kieltäytyi lähtemästä päiväkodin kevätjuhliin koska mekko oli väärä. Hän oli jo silloin. Persoona. Pidän heistä molemmista. Toisella on mustat sukat, toisella punaiset. Toinen kirjoittaa paskoja runoja, toinen sulattaa jäätyneitä pakastevihannespusseja lavuaarissa. Minä syön jäätelöä ja kuolaan. Koira lipaisee. En voi ohittaa sinua, hän sanoo. Huomenna lähden junalla kotiin, ja sitä seuraavana, minä sanon. Hän nukahtaa kesken tärkeimmän aktin. Koirapuistossa on aitaan tarttunut keväistä villaa. Aurinko, aurinko, korkealla pilven päällä loistaa jo. Laulamme yhdessä lastenlauluja. On sunnuntai. Kirjoitatko koskaan meistä, he kysyvät, yhteen ääneen. He ovat kaksoset nimeltä Tupu, Hupu ja Lupu. Koira kirputtaa, toinen nuolee pallejaan. Hyvänen aika, sanon kirkonmäellä.  

Sinä kysyt mitä tietokoneellani teen. Kaikenlaista, vastaan. Tottahan se on. Nuolen sitä ja paijailen. Mitä sinä noilla käsilläsi teet, esitän vastakysymyksen. Et vastaa. Tiedän vastauksen. Harjaat koiraa, asennat parketteja, hitsaat metalliaitoja, rakennat mökkejä, kudot, leivot pullaa, leikkaat nurmikkoa, leikkaat umpisuolia, meikkaat morsiusneitoja, meikkaat vainajia, peset selkiä, peset vauvoja, kuorit perunoita, kuorit kasvoja, kannat kiviä, kannat sormustasi. Esmes. Pieni kaupunki asuu minussa. Eksyin tänään kauppakeskukseen. Etsin postia. R- kioski hymyili minulle. Näyteikkunassa poniratsastusta ja pullaa. Yllättäviä siirtymiä. Luin tänään nelisiipisestä lokista. Kuinka montaa nokkaa voi olla? Odotan sinulta viestiä rakas, pullopostia, vaikken koskaan tarkista rantoja. Tästä tulee runo. Tästä ei tule runoa. Mieli on matala, järvi syvä. Soudellaan, soudellaan on kai listahitti. En kuuntele musiikkia. Laulan. Suihkussa otan unet. Sinisiä unia. Vaikka vesi on kyllä väritöntä. Mi...