Runotorstain haaste: hulina

Käden vieressä oli käsi, jalan vieressä jalka, suut auki kuin pienillä linnuilla. Kenelläkään ei ollut aikaa lohduttaa itkevää, vain pörröttää nauravan päätä, aidat ympärillä korkeat kuin metsä. Äidit eivät tulisi vielä tuntikausiin, isät vielä myöhemmin, tämä lauma oli saatava pysymään hengissä siihen asti. Ja sitten, aamulla uudestaan. Ja sitä seuraavana, alkaen siitä että kaurapuuroa kasattiin lautasille.

Nainen oli tuskin nainen, juuri lapsen kengistä ulos astunut, tahtoi hoitaa parhaansa mukaan: lapset, työn, miehen, kodin, parvekekukat, koiran ja harrastukset. Jokaisen päivän jälkeen hän ajatteli: ei koskaan enää, voisin iskeä tuohoon soppaan kauhan tilalle käsikranaatin, katsoa kuinka räjähtäisi katto ja lapset lentäisivät ulos ja koteihinsa, ehkä takaisin äitiensä mahoihin, ehkä virneeksi isien silmäkulmiin.

Mutta sanattomana hän otti vastaan marraskuun, odotti monta kuukautta valoa joka sitten saapui aurinkovoisilminä lautasille. Silloin alkoi lapsilauma laulaa ja tahtoa ulos laitumille, ja hän antoi heidän mennä, korkkasi kuohuviinin ja asettui riippukeinuun. Se imaisi sisäänsä naisen kuin vanhan ystävän eikä häntä nähty niinä päivinä, eikä seuraavina, kunnes, ehkä kolmen kuukauden päästä, kikatteli hän taas näkyviin kovin, kovin kevyenä.

Kukaan ei tiennyt missä hän oli ollut, vihjeenä hän ravisteli kukkia hiuksistaan ja sanoi että aurinko, aurinko lettuja paistaa, ja että jo joutui armas aika, ja siihen ei ollut kenelläkään vastaansanomista.


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Runotorstain haaste: Syksyn sävel

Runotorstain haaste: märkä