Rakkaudella, tietenkin

Portilla kohtaan sinut, sinä olet lapsi, sinä olet yksin, sinä et osaa lauluja etkä piirtää. Minä katson sinua ensimmäisen kerran, nielen kyyneleitä ja vastalauseita, hankaan ripsiväriä ja mustelmaa käsivarressa samalla raivokkuudella etkä sinä vastaa sillä sinä et osaa puhua sinä et osaa puhua, laulaa tai piirtää et tanssia, näytellä tai leikkiä prinsessaa Mutta minä olen nyt se aikuinen kerron sinulle että aurinko luo varjoja pilvet sadetta jalanjäljet hiekassa ovat ehkä suden mutta kuuluvat meille ja pian me voimme kaikki ulvoa yhdessä nuotion ympärillä tai kuuta tai sitä että sanoja ei tarvita Me olemme yhtä ja kahta ja kolmatta olemme samaa sukua ymmärrämme että tästä alkaa uusi satu: "Oli vimmainen leikkisyys, oli valoisa lapsi, oli hehkuva, rohkea vapaus. Minä luotan sinuun, yhdessä meillä on voima!" Ja sinä kuuntelet hymy alkaa suupielistä ja hivuttautuu silmiin, kunnes me makaamme nurmella ja käkätämme eikä sille tule loppua niin k...

Sadassa talossa asuu sata naista joilla sata runoa. Minä olen yksi heistä, olen ensimmäinen ja viimeinen ja se yksi siinä välissä, ja minun runoni ovat kuin syvälle työnnettyjä napakoruja, hiertäviä ja kiiltäviä ja vailla vanhempien hyväksyntää, vaaleanpunaisia cowboy-hattuja mustavalkoisilla rajaseuduilla ronskien miesten hikisissä päissä. Ja ne sata naista liehuttavat hameenhelmojaan kuin lakanoita ja lippuja, onkivat paljain käsin ja avojaloin ikkunoista sisään miehiä ja niiden harhaluuloja, luuloja siitä että ovet ovat tulemista varten ja naiset samoin. Viime aikoina, ja voi niin viime aikoina, olen haistellut kadulla tuntemattomien vauvojen tuoksua, huomaamattomasti hivuttautunut lähelle ja nuuhkaissut pehmeää poskea, kuvitellut että se kuuluisi minulle, että voisin viedä sen kotiin ja kirjoittaa sille sata runoa ja antaa sille maitoa sadan naisen rinnoista. Mutta talossani on kylmä lattia, ikkunoista vetää, enkä usko että siellä olisi hyvä vauvan kasvaa, niinpä otan kissan ja ...

Kaunis on ihosi, kaunis kätesi liike kun aamulla herätät minut, sulana vahana valuvan, halusta hullusta halkeavan. Niin kuin puut kasvavat ylöspäin taivun minäkin sinua kohti, lipaiset huuleni irti, naulaat ne voitonmerkiksi sänkysi päätyyn. Minä tihkun ja katoan, lakoan edessäsi, puhtaan viljan värinen nainen, pellosta suoraan repäisty, tähän maailmaan, ankaraan muottiin ahdettu ihmisen muotoinen.

Radiossa soi ja soi  ja soi, Syksyn sävel.  Minä kuuntelen ja arvaan:  muualla oot ennen kuin huomaankaan. Huone on tyhjä kuin pussillinen ilmaa, sinä veit huonekalut ja tunteet mukanasi, reidet ammottavat auki, suu auki, mutta huutoa ei kuulu. Kuiskaus kuuluu, iholla läpinäkyvää karvaa, minä kauniisti viikkaan raajani lattialle. Ulos ei kannata lähteä, sataa lennokkeja, jokaiseen maalattu sinun nimesi, rakas.  Hiekkalaatikolla lapsi siivilöi valoa ämpäriin, ikkunan takaa yritän vaikuttaa häneen: ota pimeys talteen myös, ota käteesi se kolmilehtinen apila, voi olla että lähemmäksi onnea et pääse. 

Olen sanaton. Voi jospa sulle voisin antaa kaikkein kauneimman, mutta en voi. Rakkautta ei ole, se kuoli pois. Siispä ostan käsilaukkuja, ostan kenkiä, ostan koruja, ostan suklaata, jotta oloni parantuisi ja tuntisin jotakin edes hetken. En vieläkään pysty puhumaan, olen tunkenut suuhuni kapulan ja pyyheliinan ja naapurin miehen peniksen. En pysty nukkumaan enkä juuri valvomaankaan, olemaan elossa, oikeasti, niin että sylki roiskuu ja lantsarit mutaantuvat. Pitäisi nostaa kissa pöydälle, mutta se ei suostu. Pitäisi leikata otsatukka, mutta se saa otsani näyttämään liian suurelta. Ja kaiken lisäksi, pitäisi hankkia nuori rakastaja tai kaksi, jotka palvoisivat maata jalkojani alla, niin kuin sinä et koskaan suostunut tekemään, et edes avaamaan minulle ovea koska se olisi ollut liikaa. Voi että, te nyt tietenkin ajattelette, mutta turhaan, sillä tämä on minun elämääni ja minun on valtakunta ja voima ja kunnia, iankaikkisesti minä sanon nyt teille, pitäkää tunkkinne ja muut välineet, mi...

Iänikuisessa villapaidassa istut kitarasi kanssa, kirjoitat laulua rakkaudesta, naisesta ja miehestä, vähän niin kuin meistä istumassa kirsikkapuun alla aurinkoisena päivänä. Yöllä ja alasti hiivit keittiöön missä kirjoitan runoa rakkaudesta naisesta ja miehestä, vähän niin kuin meistä sammutat valon ja sanot että nyt nukkumaan. Kissa puskee jalkaani, kehrään, jaloittelen, venyttelen kuin suurempi eläin, tahdon olla osa helminauhaa, jatkumoa, kallistaa pääni tyynylle tai heinikkoon ja saartaa nämä ajatukset valon läpi.

Ystäväni Alli pitää miehistä joilla on vahva leuka ja hyvä perä. Minä pidän miehistä ylisummaan. Pidän minä naisistakin mutta se on eri tarina. Olemme siinä vaiheessa että toiselle keksitään hassuja lempinimiä, rakastellaan neljä kertaa päivässä, juodaan skumppaa uudessa sängyssä sunnuntaina, tiedätään niin vähän mutta tunnetaan niin paljon. Ei haittaa että en juurikaan ymmärrä slangiasi, osaanhan sanoa spora ja dösä ja handeli. Sillä sinä olet se kauan kadoksissa ollut tähti, se jota seuraamalla löydän perille ja sen yli, olet kukkaani pudonnut sydämen muotoinen vesipisara. Olet kuvajainen ja kummajainen, olet hohtava ja hilpeä, olet raukea ja pingottunut vuorotellen, olet niin kuin haluat ja niin minäkin. (on vaikea keskittyä) (en halua pilata) (kirjoitan tätä vankilassa) (olen 20 -vuotias) (olen tyttösi sun)

Sinulla on valuva tukka ja ylisuuret korkokengät olet rajaton, ääriviivaton, vailla vankkaa kehoa minä niin ihastunut potkin turhautuneena kiviä lähelläsi en osaa sanoa mitään ja kohta on myöhäistä meillä on välissämme kymmenen vuotta, sata vuotta, tuhat vuotta ja enemmän hevoset laukkaavat villeinä kuin sydämet rinnassa koululaukku saa vasemman olan painumaan alas sinä nostat pääni ylös, en vielä tiedä että unissa tulet seuraamaan minua kaikkialle ja minä kirjoitan niitä vihkoihin jotka täyttävät koko talon ja minä maalaan niitä tauluihin jotka täyttävät koko talon ja minä tanssin ja laulan ja täytän koko talon Sinä, sinä, sinä.

Käden vieressä oli käsi, jalan vieressä jalka, suut auki kuin pienillä linnuilla. Kenelläkään ei ollut aikaa lohduttaa itkevää, vain pörröttää nauravan päätä, aidat ympärillä korkeat kuin metsä. Äidit eivät tulisi vielä tuntikausiin, isät vielä myöhemmin, tämä lauma oli saatava pysymään hengissä siihen asti. Ja sitten, aamulla uudestaan. Ja sitä seuraavana, alkaen siitä että kaurapuuroa kasattiin lautasille. Nainen oli tuskin nainen, juuri lapsen kengistä ulos astunut, tahtoi hoitaa parhaansa mukaan: lapset, työn, miehen, kodin, parvekekukat, koiran ja harrastukset. Jokaisen päivän jälkeen hän ajatteli: ei koskaan enää, voisin iskeä tuohoon soppaan kauhan tilalle käsikranaatin, katsoa kuinka räjähtäisi katto ja lapset lentäisivät ulos ja koteihinsa, ehkä takaisin äitiensä mahoihin, ehkä virneeksi isien silmäkulmiin. Mutta sanattomana hän otti vastaan marraskuun, odotti monta kuukautta valoa joka sitten saapui aurinkovoisilminä lautasille. Silloin alkoi lapsilauma laulaa ja tahtoa ...

Ikkunan läpi maisema on kaunis kädellä perhonen siipeilee valolla monta merkitystä laiska rytmi saa minut haluamaan lisää suudelmia, lisää sisään, lisää purkautumista, lisää kunnes olen niin täynnä että maailma pysähtyy painavat ajatukset palaavat, sinä lähdet edessä se hetki kun palautan sormuksen kierrän hiukset palmikkokruunuksi olen vaimo-äiti-soturi hiljaisuuksien välillä silta hapertuu

Koulun pihalla hypätään ruutua lihava tyttö puuskuttaa, jalat eivät kanna tarpeeksi pitkälle maa notkahtelee alla isot pojat nauravat ohimennessään Ope katselee kauempaa tekisi mieli itkeä tuupata tyttöön vauhtia mutta kello soi askarrellaan ikkunaan lumihiutaleita niiden läpi maailma näyttää valkoiselta pulleissa sormissa sakset liikkuvat hitaasti kieli keskellä suuta hahmottuu ääriviiva maanantai kellahtaa kyljelleen haluaa olla lusikassa tiistain kanssa ja niin viikko kuluu, jyrää alleen iloiset, suruiset päivät 

Olin juuri sopivan mittainen takapenkille kukaan ei käyttänyt turvavöitä kasetilta soi "Heili Karjalasta" hiekkatiellä isä laittoi mutkat suoriksi juhannus, juhlista kaunein riidan päätteeksi oli pakattu auto kukaan ei puhunut niska jäykistyi mutta en uskaltanut nousta Perillä kaupunki melusi kotona hiljaisuus jatkui isä avasi pullon, äiti telkkarin söin sitkeästi mummolasta saatuja pahoja karkkeja hitaasti pelko levisi olohuoneesta lastenhuoneeseen, äidiltä tyttärelle kuin sama mekko hääkuvassa varjot kasaantuivat kasvoille rumasti minä tulin myöhemmin, varmasti kuin mustelma silmäkulmassa

Mekkosi oli pienenä vaaleanpunainen nyt se sähisee purppuraa ballerinatossut vaihtuneet piikkikorkoihin enkelinkiharat pudonneet drinkkeihin taksijonosta pokaat pikarakkautta perillä odottaa pieni kuolema. Toiset meistä ovat joutsenia, toiset haavoja täynnä sinä olet molempia arpikudos risteilee ihollasi helminauhana olet valmis lähtemään, tulemaan multa sormissasi kuohkeaa sävähdät kukkaan puhkeavaa nuppua saat silmäsi yhtä auki minä laitan omani kiinni hyssytän lapset nukkumaan sanon että äiti tulee kyllä kotiin en ole varma rakastanko enää sinulta en uskalla kysyä vastaisit kuitenkin suudelmalla sinetöisit loppuun tämän harmaan 

Tuskin minä sinua rakastan hitaasti värit palaavat mustavalkoiseen kuka sanoo että kipu on kaunista, minä sanon että hauras on haurasta lapsille opetetaan anteeksipyytämistä ei saa töniä, tulee pipi ei saa lyödä, tulee pipi ei saa purra, tulee pipi pitää leikkiä kaikkien kanssa. Mustelmani huutavat apua minä kätken sisälle iloni ja suruni katson kaiholla vanhoja Suomi-filmejä seipäälle nostettu heinä on kauneinta mitä tiedän kiiltäväkylkiset hevoset nostavat esiin kysymyksen: kenellä on suurin sydän?

Pidän sinua kädestä on hyvästien aika, on luopumisen aika, on aika katsoa eteen ja taakse nähdä lapsuuden valokuvissa onnea rumissa väreissä kauniita muistoja Hapertunut kehosi huutaa janoa minä anteeksipyyntöä ja -antoa viimeiset sanat minä muistan sinut aina saavat itkun viimein tulemaan Lippu nostetetaan puolisalkoon puolessavälissä minäkin elämä on tässä kuolema vielä lähempänä

Makaat maassa pulleana kuin sorsa kielesi lipoo kylmää, valkoista et vielä tiedä että metalliin se tarttuu kiinni äitisi kantaa termospullossa lämmintä vettä varmuuden vuoksi hän kantaa mukana myös laastaria ja desifiointiainetta ja lääkärin suoraa numeroa hän ei saa vaippaa suoraan eikä peukkua rukkasen koloon mutta hän rakastaa sinua koko teinityttövartalollaan Perjantaina hän rajaa silmänsä erityisen huolella bileet ja vauva nukkuu äidiltä on varastettu pullo väkevää, isältä tupakkaa ja suora selkä ehkä prinssi saapuu sillä vitun ratsulla on oltava valmis ja kauniskin vielä unohdettava että kotona odottaa pyykkivuori ja vaipparoskis ja se pullea sorsavauva Lumienkeli painuu kasaan Kasiksen takana pissa valuu reisien välistä kikatus ja hikka ystävällä samanlainen toppatakki mutta erilainen elämä barbeista siirrytty suoraan kotileikkiin äkkiä iskee ikävä, juokset talojen välistä kolmanteen kerrokseen päässä surisee pinnasängyssä pyörii vauva näkee ehkä ...

Silmissäsi näen siemenen olet iso poika jo kirjoitat, ja minä näen siinä huumoria olet isäsi lapsi minulla lainassa kaikesta voi kuulla keskeneräisyyden hauraasti katkeavat sukupolvet Tänään pukeudut täti Monikaksi ja näin heiluu pylly, pylly heiluu näin se herättää huomiota itkulla tulet ja naurulla lähdet tämän maailman huolet eivät ole sinua varten piilotan laukkuusi tikkarin sillä pärjäät tämän päivän huomenna teen voileivän jos jaksan ikuistan sinut valokuvaan kerron sadun karhusta, piirrän kuvan rauhasta laulat, eikä sanoja tarvita Kaiken tämän annat kaiken tämän otan vastaan käytän sinua materiaalina mielikuvituspoikani

Kahden ihmisen välillä kohtu keinuu kauniisti se on täytetty pehmoleluilla mies polttaa tupakkaa nainen kääntyy pois uuden kahvikoneen korahdus valkoisilla seinillä varjo, lupaus jostakin paremmasta Nainen paistaa päivällistä mies avaa viinin, juhlahetken voi haistaa kaukaa asian vierestä he puhuvat pehmolelut potkivat kylkeen sattuu mahtavaa olisi laittaa tissi suuhun miehen silmissä laiha lohtu Sunnuntaina he kaivavat haudan yhden päivän itkevät tiistaina leikitään taas kotia mahdotonta tietää kuka tämän kisan voittaa laittaa pisteen tarinalle joka hohkaa pimeyttä Puistossa lapset juoksevat karkuun lehti putoaa maahan, nainen polvilleen jos oikein ponnistaa, voi nähdä nallen pään jalkojen välistä kivi osuu poskeen, kyynel seuraa perässä hapertunut mummo istuu penkillä voi aikoja, voi tapoja Selvää on että hellyys on helppo pakotie

Ensimmäinen kirkas ajatus: olen vieras omassa talossani Olen ostanut sohvan ja sängyn ja taulun ja telkkarin käyttänyt samaa hammasharjaa kuin ennenkin mutta sinä puutut, sinun ainainen suutelunhalusi ja rumat urheilusukkasi, palava halusi kahviin aamulla, karvainen selkäsi ja pilkottava kaljusi, tahdoton hyräilysi elokuvan alkaessa Istun matolle ja toivon että se olisi lentävä saduista ottaisin muutakin: prinsesssan unesta raukeuden ja korskeat sotamiehet Täytän vallihaudan, letitän yksinäisyyden ja nirhaan sen poikki Kaunis uusi kampaus, sinä huutaisit  Melkoinen matka, minä vastaisin  pidättelisin halua kaataa kirjahylly päällesi, kiehuva vesi käsillesi, sekoittaa pillereitä juomaasi Minä kuoriudun kohta, tahdon tehdä sen arvokkaasti kuin kuiskaus metsässä katson onko sillä sinun silmäsi ja minun nenäni Vain sinä puutut

Sinun ympärilläsi hehkuu vihreää olet riisuttu, balettitanssija ilman tutua en ole ensimmäinen joka yrittää sinua lukea kävelemme sen rapistuneen talon puutarhaan levittäydyt kukkien ylle sumuna ja valona ojennat kätesi ja jalkasi leveämmälle kuin puut juurensa on tavallinen perjantai, suu haukkaa omenaa mustelmat poskissa kuin rupiset muistot haluan sinulle palasen rakkautta kiiltokuvakissanpojat leikkimään lankakerillä kämmenillesi Miten päin tätä sadetta oikein pidetään, sinä ihmettelet minulla ei ole vastausta avaan lähimmästä kirjasta sivun 17 tavuja on liikaa, suljen nopeasti silmäni olet kaivanut repustasi joutsenen ojennatte kaulojanne kohti huomista, hengitän vielä eilistä kieltäydyn roolista jonka haluat minun ottavan hankalasti taipuvat sanat joilla kuvaisin sinua niinpä sanon ensimmäiset jotka mieleeni tulevat: kiihdytysajo, laskuvarjo, sirkushevonen ja kahlittu ovi