Rakkaudella, tietenkin

Sinun hiuksesi eivät koskaan olleet silkkiä, Iiv, välimerellinen karhea jouhesi oli lyhyt kuin pojalla, sinun vartalosi oli kapea ja ohut kuin pojalla, kävelytyylisi kaukana naisellisesta keinunnasta ja kuinka minä sinua rakastin, Iiv, ne kuusi hullua kuukautta, ja kuinka minä sinua vihasin, Iiv, ne seuraavat lukemattomat kuukaudet sitä kuinka jätit minut yksin vieraassa maassa kuinka aloin hitaasti sammaloitua sänkyyni katsella kattoon josta ei enää näkynyt mustavalkoisia rakkauselokuvia Yhtään valokuvaa meistä ei ole jäljellä, yhtenä pateettisena hetkenä revin ne kaikki, silput poltin kynttilän liekissä toivoin että muistot palaisivat samalla

Keskellä pihaa suuri kivi lumen saartama kivi lapsena kiipesin sen päälle vaivoin juurella vietettiin leikkihäitä, minä taisin olla pappi Nyt seison sen vierellä tuijotan ylös kolmanteen kerrokseen, missä isä leikkaa kinkkua ja äiti vapisevin käsin silittää koiraani miettii että kenenkäs tämä koira nyt olikaan, kukas sinä olitkaan, mikä päivä tänään olikaan Kohta on mentävä sisään pakkanen kangistaa hengityksenkin en jaksaisi vastata taas samoihin kysymyksiin mutta on oltava hyvä tytär edes jouluna 

Vieraassa maassa vieraassa kaupungissa vieraassa talossa vieraassa sängyssä tuttu rytmisi tuttu ihosi tuttu suusi tuttu äänesi. Minä jäin. Kolme kuukautta elämäni hidastui kunnes jäljellä oli enää riekaleissa riippuva ruumis.

Olet toisessa maassa, Iiv minä odotan sinua kotiin jouluksi olemme riidelleet joka päivä puhelimessa mutta odotan sinua sovintoseksiä joka saisi naapurit punastelemaan seinien takana puhdistautumista yleisessä saunassa jumalanpalvelusta vieraassa kirkossa juhla-ateriaa ravintolassa Kaiken tuon jälkeen sormus sulaisi pois lumihangessa enkelit ilman kehoja

Oi, sinun päiväsi on koittanut, sinun päiväsi on koittanut, Har Har aamu on innostunut sateestaan illalla sinua ei ole istun tyhjässä asunnossa avaimet putoavat lattialle minä putoan lattialle katto on ainoa puhdas pinta sinussa ei ollut enää mitään puhdasta tuskin ikävöin sinua haluan palauttaa nämä käytetyt tunteet nyt ehkä aavistit, ehkä teit sen tahallaan, Har Har kissa kiehnää nälkäisenä jaloissa sinun nälkäsi oli pienentynyt ja pienentynyt sen tilalle oli tullut kivi laihassa vartalossasi painava kivi

Sinun ruuastasi puuttui aina suola, räsymaton värit raidoittivat keittiön lattian pöydän alla muruset katosivat parempiin suihin silloin koiraa ei oltu vielä tapettu. En osannut vielä lukea, katselin Aku Ankasta kuvia en tiennyt että kolmenkymmenen vuoden kuluttua kirjoittaisin siitä runoja Kun toin ensimmäisen poikaystäväni kotiin olit ilman housuja vastassa hävetti iltatähti oli sammunut jo aikoja sitten

Oksan päässä kimaltelee vesipisara, sen sisällä pieni maailma ja sen sisällä pieni maailma ja sen sisällä... polttava suden silmä. Nainen nuolaisee pisaran suuhunsa, tuntee kummaa kuumotusta, ei tahdo tietää mitä on pimeä ja valo. Hän käy makaamaan kivelle, perhonen laskeutuu polvelle ja nenän päälle ja navalle, ilmoittaa: kesä on saapunut, nouse ja ole iloinen. Nukke naisen kainalossa rypistelee kulmiaan, tahtoo kylpyyn ja puhdasta ylle. Tuttu tie vie takaisin kaupunkiin, matkalla voi vihellellä, puhallella, puraista ohimenevää miestä pakarasta. Kotona nukke hyppää ammeeseen, hyppää naisen syliin, hyppää kehtoonsa eikä muita vaihtoehtoja ole kuin liekuttaa ja laulaa tuutulauluja. Ja kolmas silmä on se suden silmä, se valvoo nuken unta, naisen unta, pysyy hiljaa taustalla, näkee paremmin kuin kukaan. 

Turkin väri on väärä, nainen ajattelee nähdessään ketun vilahtavan metsässä. Lumi on kohta tulossa, mies on kohta tulossa, mutta lapsi ei. Vatsaa voi hieroa varovasti tai potkia kovasti, kukaan ei tulisi ulos. Hitaasti hän kääntyy, ojentelee, mustelmat vilkkuvat hameen alla, on aika lähteä kotiin. Kodissa on: äänettömästi levittäytyvä sänky, karvainen matto lattialla, ikkunasta ikkunaan säikeilevä valo (joka hiipuu nopeammin päivä päivältä), musta kahvi ja mahdollinen orgasmi pöydällä. 

Päiväpeiton päällä vedän viivoja ranteesi yli ajattelet ääneen miltä pettäminen tuntuisi yhteistä välillämme on enää kaamos nuorena sanoit että haluat kivitalon ja kilttejä lapsia molemmat sait mitä minä sain; hiotun kiven joka joulu muistuttamaan että onnellisia tässä ollaan

Laiturilla heitän kiven matkaan se liukuu vedellä, pomppii kaukaisuuteen sinä istut vierelläni, äiti muistat kuinka kolmekymmentä vuotta sitten pesit tässä mattoja nyt et muista nimeäni itkettää vähän isä on keittänyt kahvit kuistilla kukaan ei puhu mitään sinä napsit sokeripaloja tekee mieli jotain makiaa mietin mihin se kivi päätyi lapsena olin hukkua rantaan myöhemmin pelkäsin vedenalaisia ruumiita jotka tarttuisivat jalasta mutta pikkukaloja siellä vain ui kotimatkalla hyräilet niin kuin aina

Silloin kun kosketit selkääni jokin liikahti kivi seuraavana yönä rakastelin sinua, nainen se oli ensimmäinen kertani rakastuin silloin en vielä tiennyt että alistaisin aina sinua sängyssä vaikka muuten olimme tasavertaisia silloin en vielä tiennyt että seuraisin sinua maailman ääriin eikä se auttaisi mitään * Meidän välillämme kivi on niin monta sinua en tiedä ketä ajattelisin tänään muistan kyllä kaikki nimesi * Suonissasi kivi otan sinusta kiinni taipeessa neulanjälkiä silti olen sokea uskon että huomenna nyrkkisi siliää musta nahkatakkisi haisee tupakalle minä haisen naimiselle silloin on hyvä eleetön orgasmi

Aurorassa kaikki oli kunnossa, vaaleita seiniä mahdottoman monta hoitajaa kansliassa vyötäröni mitattiin, yli 90 senttiä en tiedä kuinka se liittyi itsemurhariskiin mutta se oli liikaa ja ne mustaläikkätestit ja lääkärit ja kuvataideterapia piirsin taas niitä samoja kuvioita Pian sain ulkoilla pihalla viereisen skeittirampin pauke säikytti heikkohermoisimpia Isä tuli käymään ja veli toivat lakritsia ja kirjepaperia kahviossa mehua ja pullaa kaikki olivat kai iloisia hengissä ystävä toi kirjan josta en oikeastaan pitänyt luin kuitenkin niin kuin kiltit tytöt suljetulla osastolla tekevät Viereisen paikan vanhaa rouvaa autoin vuodevaatteiden vaihtamisessa se tehtiin aina itse piti aktiivisena edes sen hetken itse pedattuun sänkyyn olisi vaikeampi kuolla sydämeni hakkasi vähän

Samettiyö, tahdon taipua sen edessä jättää vaatteet rannalle hivuttautua syvemmälle, sukeltaa pinnan alle olosuhteisiin joista saduissa luetaan raukeus, rakkaus, rohkeus suora nenä, suora ryhti, suorat hampaat joutsenkaula Olen ääriäni myöten täynnä taitavasti pujottaudut mukaani ilman sanoja virheettömästi vaikuttava sisääntulosi jättää odottamaan kuinka aiot poistua Tämä sujuu aika kauniisti kunnes kivi putoaa varpailleni, ovimatolleni

I Tänään kynteni ovat hauraat ja yksinäiset. Veden äärellä lakkaan ne punaisiksi jälleen, lähden virtaamaan kaupunkiin päin, villi joki. En uskalla astua bussiin, se voisi räjähtää hengitykseni painosta. Nakkelen niskojani ehdotuksille joita vain susiturkkisille tehdään. Kotini, majakka, kohoaa, sammutan siitä valot. Täynnä yötä haluan olla yksin, kukaan ei soita, on hiljaista, raaputan kynsilakat pois, odotan. II Virtaan sinua pitkin pienet uomat työntyvät ihoosi, saavat sinut soimaan epävireisesti Tässä vankilassa on vain yksi kalteri se olen minä se olet sinä ei missään tapauksessa me Aikuisten jakkupuku pelottaa supertähdet taivaalla selkänoja joustaa juuri rakastelun verran taaksepäin on niin helppo tuijottaa Nukuin viime yönä vihdoinkin hyvin sinä olit peittoni hävettää kertoa ystäville sinä olit peittoni Olet niin mustiinpukeutunut ääriviivoissa hämärtää hieroisin sinut valkoiseksi jos antaisit mutta piri määrää tulet aina olemaan kivi 

Tänään susinainen itkee. Kyyneleen muoto on perinteinen, mutta maku muistuttaa karkkia. Hän muistelee mitä oli seitsemän vuotta sitten, katselee valokuva-albumia, on voimakas, heikko. Niihin aikoihin oli tapana rakastaa kaikkea mitä ympärillä näki, nyt kirkuvat kulmissa naiset varoitusääniä ja niitä on helppo uskoa. Menisit, on heikko huokaus, naapurin yskä kummittelee seinän takaa. Tunnit tiivistyvät minuuteiksi, jokainen sekunti on kallisarvoinen kun aikaa mitataan. Tänään susinainen itkee, lohdutukseksi hän ajaa taksilla kaupunginosia ympäri kuin huvipuistossa niin että pyörryttää, nikotuttaa ja viimein hymyilyttää. Elämäni paras kyyti, hän kiittää kuskia, on valmis maksamaan omaisuutensa onnesta. 

Sänky huutaa tyhjyyttään. Olen kokonaan alasti. Puhelin piippaa, sinä siellä. Koira leikkisi. Kellon tikitys siirtää vuoria. Kirjat ojentavat selkiään, minulla lysy. Vain sydämellään voi karata.

Huone on haavoja täynnä, pitkään aikaa en ole löytänyt laastareita. Kadehdin muiden rupia, he ovat pitkällä edellä minua. Kakkupala on huomattavan pieni, tulisi paha mieli ellei vatsassani olisi jo: kahvi, mehu, jukurtti, leipä, levite, juusto, salaatti, kurkku, tomaatti, munakokkeli, croissantti, hillo ja smoothie. En muista lapsuudestani yhtään tuttipulloa mutta on niitä täytynyt olla. Muistan pinnasängyn joka myytiin pois ja oksennustaudin joka purskahti rappukäytävään ja suuren rekka-auton joka ilmestyi eteisen pöydälle. Nämä muistot olen pussittanut pakastimeen, sieltä ne on kätevä avata mansikoiden ja mustikoiden ja pinaattikeiton ja soijanakkien seasta. Tapanani on: tuijottaa vastaantulijaa, iskeä hänet ja juottaa baarissa humalaan, heittää rupattelu nurkaan ja harrastaa silmäpeliä, kiehnätä. Tapanani ei ole: rakastua naisiin paitsi silloin kerran, heittää yläfemmaa, nostaa kissaa pöydälle, olla ryhmän kunkku. Ystäviini kuuluu: mustaan pukeutuva taiteilijan näköinen, pull...

Nurkassa kikattaa tyttö silmät ilottomina. Pekoni narskuu naapurin hampaissa. Isä ja poika jakavat appelsiinimehun. Pöydän alla buutsit. Ratikka kolisee mutkat suoriksi. Yöllä minä jäähdyin. Nyt on aika.

Baarissa kävelee laiha nainen. Poskessa lommo ja mustelma. Käsi on jotenkin veltosti sivulla. Vehka luo pöydälle varjon kuin viuhkan. Takaa kuuluu diiba-daabaa. Kahvi on juotu, lasi ei ole enää puoliksi tyhjä taikka täynnä. Ohi ajaa bussi. Kaupasta pullaa. Isoäiti kuoli tänään.

En tiedä kuinka päin näitä kasvoja pidetään, nainen ajattelee ja nuolee peilin pintaa. Ikkunasta kurkistaa auringon kajo, tunne on jotenkin liikuttava. Hän kiipeää ulos, roikahtaa maahan jalat edellä. Hän on taskuttanut eilisestä muiston, avaa sen nyt kuin taitetun nenäliinan: tyttö tutussa ja itkua ja naurua, toinen punaisessa takissa, mustat kiharat kuin idolit. Näillä on hyvä mennä, nainen ajattelee, ehkä heistäkin on kasvamassa susia. Mutta harva pystyy, kykenee, harva uskaltaa kasvattaa turkkia tai kynsiä tai hampaita. Hän voisi kutsua, muttei oikein tiedä miten, hän voisi yrittää koota lauman, mutta siihen liittyy riskejä. Hän ei ole valmis, nainen susiturkissa, päivät liukuvat häntä pitkin ja ne yöt...Tänään hän keskittyisi helmensä kiillottamiseen, piilossa turkkinsa sisällä. Sen valossa hän ei koskaan ollut yksin vaan sydämensä kyllyydestä olemassa.