Rakkaudella, tietenkin

Tärkeää ei ole se miltä näytät vaan se miltä sinusta tuntuu, nainen ajattelee ja katsoo peiliin. Punaiset hiukset kiertyvät ja takertuvat, mies katsoo häntä takaapäin, on kuin aina sunnuntai. Rakastellaan, he sanovat yhtäaikaa, nauru kulkee samaa rataa, sänky on pesä ja lintujen koti. Lapset leikkivät pihalla, on hiljaista, on satua ja toiselle aikaa. Iholla on toisen ihoa, ohutta nahkaa, kaipaus ei ole tämän päivän vieras. Kuinka he hengittävätkään, kuinka he unohtavat että kohta kotiin tulee toinen mies ja kaukana odottaa toinen nainen ja toiset lapset, kuinka heillä on aikaa vain tämä puoli tuntia. Tämä ei ole rakkautta, mies ajattelee, tämä on rakkautta, nainen ajattelee, mutta ei sillä ole väliä. Huipulla he katsovat toisiaan silmiin, ensi viikko tulee, mies tulee, ja he aloittavat taas kaiken alusta.

Nainen on kääriytynyt miehen otteeseen, niitty on kaunein paikka tanssia yöllä. Niin kuin kuu on naisen suu, sirpin muotoinen ja avoin. Mies hyräilee valssia, he keinuvat kuin pienet jollat merellä. Sirkka sirittää, se on sen  tehtävä, lintu visertää, se on sen tehtävä, perhonen lentää, se on sen tehtävä. Naisella ei ole tehtävää, hän on vapaa ja käyttää sen hyväkseen. Silmät kuin siniset porat hän katsoo miestä, aamua ei ole, huomista ei ole, on vain tämä hengitys, sen karhea viimeinen kaiku. 

Nainen palelee peiton alla ja henkii rakkautta. Pihalla mies tepastelee, ei uskalla astua sisään. Kaksi vierasta toisilleen, vierasta itselleen, niin lähellä mutta kuitenkin niin kaukana. He ovat kuin nimettömät rikkaruohot kukkapenkissä. Nainen toivoo sadetta, mies poutaa, osaavatko he koskaan pitää toisiaan kädestä tai katsoa silmiin? Vaikeaa, mies ajattelee, vaikeaa, nainen ajattelee, palelee entisestään. Mies rohkaistuu sisään, suhahtaa: laita nyt vaatteet päällesi ja nainen nousee, punastuu. Yhdessä he ovat täysissä pukeissa, hiljaa. 

Sivellin oli seinän toisella puolella lukitun oven takana. Aamuisin nainen huusi ja rimpuili. Avaimenreiästä katsottuna näytti että maalaus syntyi itsekseen, peto oli ottanut vallan, naista ei tarvittu.Vähitellen nainen antoi periksi, lysähti ovea vasten ja kuiskasi: olen sinun vaimosi, peto, pukeudun valkoiseen jos niin tahdot. Silloin ovi aukesi, nainen luikahti sisään, polkaisi petoa varpaille ja sujahti maalaukseen. Kuin kummitus omakuvassa hän oli vapaa jälleen, valmiina syntymään uudelleen ja uudelleen, uudistuen joka kerta hiussuortuvan verran. Vähitellen hänen hiuksensa vaihtoivat väriä punaiseksi, väri valui selkää pitkin lattialle lammikoksi, sitä ei saanut talteen kukaan. 

Hän maalaa väreillä hevosen, sen päälle mustaa. Hevonen kurkistaa sieltä takaa, ikään kuin sanoen: täällä minä olen, silitä päätäni varovasti, se voi hajota koviin käsiin. Hän ratsastaa aina iltapäivisin pihan poikki niitylle, antaa hiustensa pudota kuin kruunun. Niityllä musta katoaa, perspektiivi katoaa, jäljelle jää värikäs laaja ääretön meri. 

Pakenen juoksevia salamantereita. Ne tulevat seinän alta ja menevät sohvan alle, minä kiipeän jakkaralle ja kiljun. Kiljun koko päivän mutta kukaan ei kuule, ei tule. Varpaitani paleltaa, sormiani paleltaa, näen tätä unta vaikka olen hereillä. Yöksi salamanterit ryömivät koloihinsa nukkumaan, minä laskeudun jakkaralta, juoksen suoraan ulos. Minulla ei ole vaatteita, yö on musta ovi. Lammella pulahdan uimaan, sinä tulet rannalle, sanot: aika kuluu, minä kulun, tule niin mennään naimisiin. Sukellan ja kun tulen pinnalle sinua ei enää ole. Suljen silmäni uudelleen, sukellan pidempään kunnes lampi on tyhjä, minä olen täynnä ja kalat hyppivät suustani. 

Nainen istuu olohuoneessa salamanterin sydän sylissään. Seinästä seinään käy hiljainen, näkymätön maailmanpyörä jonka kyydissä ei istu kukaan. Toisessa huoneessa kuopii hevonen. Alakerran naapuri koputtaa kattoon, ja nainen hyssyttää: olkaamme hiljaa ystävät. Talo hehkuu punaisena, on helppo ottaa pensseli ja upottaa. Jos olisi Pariisi olisi se tässä, sama muoto ja väri. Nainen, naisella, naista, mitä jälkeenpäin tapahtuu? Järjestyksen ystävä siivoaisi eläimet pois, mutta ketään ei näy, salamanterin sydän sykkii etäisyyttä ympäristöön, ja nainen, nainen nauraa itkunsa pois.

Nainen kantaa lunta sisään, sekoittaa siihen väriä, maalaa seinälle pedon. Se irvistää kunnes leuka irtoaa, nainen raapii lihat pois, kunnes jäljelle jää vain kallo. Ulkona jää seurailee, tulee ikkunasta sisään, ikkuna on huurteinen silmä. Nainen hautoo synkkiä salaisuuksia, odottaa että mies tulisi. Hän laittaa kallon kainaloonsa, menee pihalle vastaan. Mies pelästyy, tahtoisi juosta karkuun, mutta ottaa halaukseensa naisen ja kallon. Varjoissa lymyilee uusia petoja, he sulkeutuvat taloon kuin linnut pönttöihinsä, talvi on paleleva ystävä. He menevät sänkyyn makaamaan, laittavat kallon väliinsä, se on kuin hiljainen liikkumaton lapsi. Nainen vetää peiton päälleen, miehen päälleen, kallo putoaa lattialle ja vierii sängyn alle. Nainen palelee, mies kuumenee, kallo on neutraali niin kuin vain kuolleen pedon pieni osa voi olla. 

Kuulen pedon ääniä. Kuuntelen oven läpi rappukäytävään, kuka siellä lymyilee, en uskalla mennä ulos. Sisällä keitän teetä, hyssytän itseäni, itku on turhaa nyt. Avaan television, siellä leijona raatelee pienempäänsä, kylmät väreet ovat minun. Soitan sinulle, huudan, sinä lupaat tulla. Kun avaan oven, olet puoliksi rikki, mutta se riittää minulle, otan sinua kädestä ja talutan sänkyyn. Teemme pesän ja käperrymme, olemme silkkaa samettia. Pedon äänet hiljenevät, talo rauhoittuu, parhaat palat olemme varjoissa me. Kietoudumme samaan uneen, olemme voittamattomia, kukaan ei uskalla kuin kehrätä. Aamu vaanii meitä, olen sitä varten sulkeutunut, hakkaan seinää kuin moukari. Peto herää taas, sinä heräät taas, kumpi teistä on voimakkaampi. 

Et tunne minua, en tunne sinua. Kohtaamme kadulla kuin nokkivat pulut. Minulla olisi paljon asiaa, alastomuuteni saa sinut pakenemaan. Kuinka paljon rakkaus painaa, ihmettelen, kuljen selkä väärällä. Tähän on nyt tultu, risteykset saavat hiukseni halkeamaan. Aavistus minussa saa kääntymään vasemmalle. Siellä pantteri lymyää, varjoissa. Haluan ratsastaa pedolla, en sinulla. Karvat nousevat pystyyn, upotan hampaani. Käymme makaamaan vierekkäin, peto ja minä, annamme tuulen hyväillä väsyneitä jalkojamme. Kaipaus on kaukana, onhan peto lähelläni. Kukaan ei uskalla kajota meihin, olemme kuninkaallisia. Metsä, savanni, viidakko, kaupunki, missä asuu eniten petoja?

Talvella varjot ovat piilossa. Salamanterit ja tiikerit etsivät kotia, pyörivät ympyrää kuin häiriintynyt karuselli. Haluaisin ratsastaa pedolla, kuunnella jazzia korvasta korvaan. Maailmalla eivät tunne minua, pitäisi mennä mantereille huutamaan "täällä minä olen, täällä minä olen". Maali kuivuu käsiini, olen ollut lupaava vuosikymmenen, vatsastani pulppuaa juoksevia noroja. Pensseli on iso käsi, silmä hämäävä ikkuna. Nojaan iltaa vasten, muistelen kesää jolloin varjot ovat huomattavampia, piilopaikat isompia. Puhut, minä tuskin kuuntelen. Pääni osoittaa molempiin suuntiin, sametilla tukin sydämen.

Olen päättänyt tutkia varjoja. Kuka niissä asuu, kuka tuntee ne omakseen. En ymmärrä sinua, et ymmärrä minua. Et aio jakaa elämääsi kanssani. Katkeroiduin siitä vähän, kannan sinua mukanani kuin köyhä afrikkalainen vesisäiliötä päänsä päällä. Minä olen voimakas joten ei siinä mitään. Savannit kiehtovat minua, varjossa kasvaa nukkuvaa elämää. Sitä voisi rapsutella leuan alta jos uskaltaisi. Älä syö kättäni, peto, ota seuraava. Jeepissä ei ole tuuletusta, on vain kaukaa saapuva tuuli. Se tuo korvaani muistoja, sinustakin. Sinäkin lymyilit varjoissa, mutta kaupungin. Öisin sinun tuli kylmä, kipusit lehtiroskikseen nukkumaan. Kellarikomero oli ylellisyyttä. Sinä. Minä pelastin sinut. Kohtalollasi pääsisi lööppeihin jos olisit kuuluisa. Olet minulle tärkeä, yhä. Ensirakkaus kultaa muistot.

On kuin joulu. On joulu. Kaikenkarvaisia otuksia nukkuu sängyssäni. Miehiä tai koiria. Haukottelen, en osaa lentää, mahassani painaa liikaa suklaata. Haaveilen tulipunaisista ruusuista. En vietä 50 -vuotispäivää. Äitikkä tässä terve. Kirjat lukevat minua, tuolit istuvat minua, olen vapaa mutta alistunut. Rapsutan päätäni kuin arpaa, päävoittona miljoona. Kello on neljä, naapurissa kuorsataan. Lämmitän saunaa kuin sinua. Sinä se vasta olet! On ikävä, emme ole koskaan tavanneet. Koulussa opin lukemaan nopeasti tai ehkä hitaasti. Opettajasta tykkäsin, se kertoi pieruvitsejä hernekeittopäivänä. Sitten muutimme, uusi koulu oli kaukana mutta sain koiranpennun. Sen nimeksi tuli. Kolmetoista viikkoa nauroin, sitten tuli itku. Nenään sattuu, olen kaivanut liikaa, liian syvälle, sormi kutittelee aivoja. Kuvaile itseäsi kolmella sanalla. Vastaan ylämummo, kylpysuola ja varis. Haa! Ota sinä tämä laulu, minä kirjoitan uuden. Aamunpöpperössä on uusi sana, on hyvä lähteä liikkeelle. Kuka ehkäisisi d...

Kaupunki on musta, jaloista kasvaa mustaa karvaa. Junalla pääsisi pois, lentokoneella kauemmaksi, mutta olen itseni vanki. Keskellä yötä siivoan kaappeja, lahjat on paketoitu, odotan että joku tulisi. Kynttilät on poltettu loppuun, kuusi jätetty metsään kasvamaan, ehkä ensi vuonna tai seuraavana haen sen ja koristelen räkäpalloilla. Leikataan kinkkua, ei ranteita, olkoon nyt sitten hyvä mieli.

Toinen yö, uni on karannut. Raaputan jalkaani, se on pitkä. Pää muistuttaa antennia, otan vastaan Eppuja. On vähän sanottavaa, liian paljon aikaa. Otan pakkasesta menneen talven lumia, lapio kasvaa kädestäni, ämpäri on Hello Kitty. Lapsena palasimme hiekkarannalle hakemaan unohtuneita leluja, olen siitä loputtoman kiitollinen: taivas oli musta ja jotenkin kiinteä. Silloin jos koskaan olin rohkea, vesi vaikuttaa minuun aina samalla tavalla. Joulunakin sairaat huutavat sängyistään, tarjoan lapiokättäni, silitän ja ehkä kaivan heille syvempää kuoppaa. Asetun viereen pötkölleen, luen kirjaa ääneen. He kuuntelevat ja annamme toisillemme anteeksi, tätä tämä nyt on, hämärää valveilla oloa.  

On mennyt tunti edellisestä. Söin kakkua. Palelin. Koiraa tekee pesää, minä vedän yöpukua tiukempaan. Tämä ei ole päiväkirja, tämä on huutava totuus. Haukottelen mutta suu ei avaudu. On siis vaikea huutaa. Hampaankolossa on jotakin, kenties eilinen. Huominen tulee, en ole valmis. Vaihdoin elämää, tämä on kaunis. Lakanat kuin likaiset huorat kadulla. Olen pitkä, se on hauskaa. Junalla matkustaminen koituu vielä kohtalokseni. Ravintolavaunussa voisi juoda kahvia, otan oluen. Menen Suomea pitkin ristiin rastiin, seinään piirrän sydämen. Tällä on tarkoitus, se selviää. Nostan kädet eteen, on hyvä varautua kaatumiseen. Se tapahtuu ensi vuonna. Maalaan taloa, otan sinua. Mahdottomilla ajatuksilla on tapana toteutua. Ajatus katkesi, teippaan sen kiinni.

Yö on sivu kirjassani. Sillä on nimi ja muita yksityiskohtia. Olen hengittänyt liikaa tänään, sydämeni on hakannut reikää eteiseen. Yritin masturboida itseni uneen, punainen oli härälle liikaa. Jalkojani paleltaa, aamu reitittää kalloani pimeään, valo on havaintoja huomisesta. Yksitellen irrotan kynteni, on jotain puuhaa ja lapsille kertomista. Niin kuin lumisade tulet katon läpi, palaute on välitön ja ankara: ovi! Puudumme päällekkäin, suutelemme seinästä seinään, tälle kaikelle on annettava nimi, olkoon se Suuri unelma. Meikkini ovat vesivärejä, paletissa kuusi. Valkoinen ei ole väri, annan sille tunnustuksen, sininen korostaa silmiäni paremmin. Mitä tästä opimme, että luen ääneen sinua, että hiljaisuus on pieni kuolema, että tuskin ikinä lakkaan, kynsiä tai muutenkaan. Tulee toinen yö ja sitä seuraava, päähän nousee liikaa happea, mutta en osaa lopettaa. Haukon ilmaa: keuhkot, suu, keuhkot, suu, miellän että kesä ei ole vuodenajoista seuraava. Vesi on kylmää, hyppään, poukamassa ku...

Levottomuus saa hengityksen yltäkylläiseen juoksuun, keuhkoissa liikaa happea. Kaksi kuppia kahvia ja pala kakkua. Soitan sinulle sata kertaa, jos vastaisit kerran voisimme rupatella. Ehdottaisin retkeä Töölönlahden ympäri, telttailua hiljaiseen aikaan. Voisimme tehdä lapsia ja jos hyvin käy antaa niille nimiä. Poppaa, opettaisimme, rakkaus poppaa, käärisimme heidät lehviin ja antaisimme meren heijata. Anna mulle tähtitaivas. Rakennetaan raketti. Jokaisessa unessa hampaani irtoavat, ruuvaan ne kiinni aamuisin. On päivänpolttava ikävä, minne ja ketä? Sinä matkustat maailman ääriin, minä kävelen rajalla ja huudan nimeäsi. Niin kuin hento lintu kuulen vastauksen. Vaikka käteni ovat kylmät hikoilen rakkautesi perään. Päätän paketoida joulun, sen koko valkoisen kauneuden. Kuusi on pisteliäs ystävä, muuten kaikki sujuu hyvin.

Vuosia hän maalasi keltaisella. Sininen oli kielletty väri, valkoinenkin jotain vierasta. Tuli kasvoja joista ei erottanut silmiä tai suuta tai nenää, tuli kehoja joilla vain ääriviivat. Uskollisena vieressä istui puoliso, pihalla keinui lapsi. Kuin syksy, kuin viljapellot levittäytyivät taulut. Omakuvassa pääjalkainen joi kahvia. Nurkassa orkesteri soitti jazzia. On tunnelmaa, on aikoja ja tapoja. Hän antoi värien mennä lävitseen, kunnes museo sanoi: tule, tehdään näyttely. Ihmiset katselivat ja löysivät tapoja olla hiljaa, tapoja suudella pehmeämmin. Oli yksi palava kaupunki, siinä keltainen ovi.

Hän tepastelee pihalla edes ja takaisin, edes ja takaisin kuin pieni täsmällinen kukko. Hänen päässään editoituu seitikäs runo norsusta tai karhusta tai hevosesta, siinä kuumuus lyö kättä haavojen kanssa, kärpäsiä seurailee katosta. "Ei mitään lisättävää" ja tepastelu loppuu, on vain kirsikankukkien loputon meri, siinä valtamerilaivat kyntävät toisiaan ja päivä kallistuu iltaan. Hänen päivällisensä koostuu elokuvallisista aineksista kuten Hitchcockin linnuista, kuinka äänekästä onkaan haarukoida, tehdä tilaa uusille kuville. Ja hetkinen, tämä kohtaus on nähty ennenkin, ehkä eilen: sievästi vatsa pullistuu, hymynkare sirittää seinää vasten, runoilijattaren orgasmi ottaa vauhtia tulesta joka sitkeästi jumputtaa kynttilöiden päissä. Yö on päivän tähteet, raapiva sade nimikoi ikkunaan "Huonon naisen talo", se on runoilijattaren koti. Kaava on sama jokaisella: kantti kertaa kantti, paina pääsi siihen. Hän kuvitttelee sairaanhoitajatarta yövuorossa, paijaamassa vanha...